Ilkka Simojoki esitti kirjoituksessaan (Kaleva 13.9.), näkemyksiä Israelin historiasta. Kirjoitus oli vastine omaani (Kaleva 6.9.) koskien Palestiinan tunnustamista.
Palestiinalaisten vastustus vuoden 1947 aluejakoa kohtaan oli luonnollista. Olisi kornia korostaa sovinnollisuutta, jos toiselle osapuolelle annetaan “ainoastaan puolet” toisen kansan maasta. Heillä ei ollut velvollisuutta hyväksyä vieraiden valtojen päätöstä – edes YK:n nimissä – jakaa kotimaansa parin vuoden aikana saapuneille uudisasukkaille. Se oli asutuskolonialismia.
Palestiinalaisten kieltäytyessä juutalaisten johto tulkitsi ettei heilläkään ollut tarpeen sitoutua esitettyihin rajoihin. He alkoivat tavoittelemaan huomattavasti suurempaa osuutta maasta. Äärimmäisimmät, kuten myöhempi Israelin pääministeri Menachem Begin pitivät YK:n hyväksymää jakoa vääränä, koska juutalaisille ei annettu koko Palestiinaa.
Simojoki väitti etteivät juutalaiset olisi häätäneet palestiinalaisia 1948 sodassa. Se ei yksinkertaisesti ole totta. Israelin pyrkimyksenä oli vallata suurin osa Palestiinaa ja häätää mahdollisimman paljon palestiinalaisia tuhoamalla heidän kylänsä.
Operaatio tunnettiin nimellä “suunnitelma Dalet”. Se oli juutalaissiirtolaisten ylimmän johdon kuten Israelin ensimmäisen pääministerin David Ben-Gurionin hyväksymä etninen puhdistus. Sen hengessä toteutettiin useita palestiinalaisiin siviileihin kohdistuneita verilöylyjä, joista tunnetuin lienee Lehi ja Irgun äärijärjestöjen huhtikuussa 1948 toteuttama Deir Yassinin verilöyly.
Arabivaltioiden hyökkäys toukokuussa 1948 oli pyrkimys suojata palestiinalaisia Israelin terrorilta. Israelilla oli enemmän sotilaita, kuin arabivaltioilla yhteensä ja logistisesti kehittyneempi armeija. Lisäksi se oli sopinut ennen sotaa arabimaista sotilaallisesti vahvimman eli Jordanian kanssa Palestiinan jakamisesta niin että se salli Jordanian miehittää Jordanjoen länsirannan.
Edellä esitetty on linjassa uuden akateemisen historiantutkimuksen kanssa, jota ovat edistäneet myös israelilaiset tutkijat. Israelin esittäminen altavastaajana, jonka voitto oli “luojan lykky” on poliittisesti motivoituneiden tahojen propagoima myytti.
Samojen tahojen käsitys myöhemmistä ja nykyisistä tapahtumista on yhtä vinoutunut. Kukaan ei hyödy heidän narratiivinsa toistamisesta. Sillä perustellaan rikoksia ihmisyyttä vastaan.
Ilkka Simojoen vastine osoittaa oikeaksi huomioni siitä, että nykytilanteen tarkastelussa syyllistytään epähistoriallisuuteen. Israel perustettiin maahan, joka ei ollut heidän ja he ottivat sen väkivalloin.
YK:n jäsenmaista lähes 80 prosenttia on tunnustanut Palestiinan valtion. Joukossa ovat Ruotsi ja Norja. Suomi kuuluu pieneen vähemmistöön, joka on historian väärällä puolella. Palestiinan tunnustaminen on tuen osoitus rauhaan uskovien palestiinalaisten vapaustaistelulle.
Se on velvollisuutemme, jos uskomme humanismin periaatteisiin.
Waltteri Niiranen
filosofian maisteri, Oulu