Tapasin Alexander Stubbin ensimmäistä kertaa keväällä 2004. Olin juuri aloittanut Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esihenkilönä. Hesarin kollega Jouni Mölsä tunsi Stubbin ja järjesti meille lounastapaamiseen.
Lounaalla oli yksi keskeinen teema. Brysselissä Suomen EU-edustustossa työskentelevä Stubb mietti, lähteäkö ehdolle kesäkuussa 2004 pidettävissä eurovaaleissa. Tiettävästi Stubb testasi ajatusta laajasti ennen lopullista päätöstään.
Hän lähti ehdolle ja valittiin europarlamenttiin Anneli Jäätteenmäen jälkeen toiseksi suurimmalla äänisaaliilla. Suosio yllätti monet, ehkä Stubbin itsensäkin.
Muistikuvat lounaasta kahdenkymmenen vuoden takaa ovat jo hieman hataria. Päällimmäiseksi jäi käsitys ihmisestä, joka on sosiaalinen ja avoin, lähes naiiviuteen asti. Kuva jäi mieleen ehkä juuri siksi, että se poikkesi suomalaisen poliitikon arkkityypistä.
Käsitys perjantaina tasavallan presidentin virkavalan vannoneen Cai-Göran Alexander Stubbin luonteesta ja tavasta toimia on vahvistunut hänen uraansa julkisuuden kautta seuratessa. Hänen keskimmäinen nimensä ei ole pönäkkyys.
Pääministerinä hän pyöräili shortseissa ja asettui huumoripoppoo Duudsonien tikkatauluun lasten nuolten kohteeksi. Hauskaa heittäytymistä, mikä monien mielestä ei sopinut pääministerille rakennettuun ahtaaseen käyttäytymismallistoon.
Presidentin liikkumatila on tässä suhteessa – jos mahdollista – vielä kapeampi. Häneltä odotetaan arvokasta käytöstä tilanteessa kuin tilanteessa.
Sauli Niinistö otti varovaisia askeleita jalustalta alas. Kun Sauli Naantalista soitti Yleisradion luontoiltaan, pyyhkäistiin kansakunnan kaapin päältä pala tarpeetonta arvovallan pölyä.
Sama vaikutus oli sillä, että Niinistö aikoinaan istui Turun kirjamessujen yleisötilaisuudessa portailla, kun salin istumapaikat olivat täynnä.
Vallanpitäjillä on kautta aikojen ollut ympärillään vallan kulissit. Niillä on pidetty yllä eroa tavallisen kansan ja vallanpitäjien välillä. Suomessa kulissit ovat kansainvälisesti vertaillen vähäisiä.
Katsokaa vaikka sitä, millaisen näytelmällisen arvovaltakulissin brittimonarkia on rakentanut pönkittämään kuningasperheen valtaa.
Suomessa hierarkiat ovat matalia ja seremoniat koruttomia. Presidentti-instituutiolta odotetaan silti yhä arvokasta ja hieman etäistä käyttäytymistä.
Vallanvaihtopäivä kysymys kuuluu näin. Muuttuuko Alexander Stubb vai muuttuuko presidentti-instituutio?
Jos Stubb jatkaa välittömällä ja avoimella tyylillään – mistä häntä ovat hänen kanssaan työtä tehneet kiitelleet – instituutio joustaa.
Voi käydä myös niin, että instituutio on vahvempi. Silloin Stubb taipuu ja painaa osan avoimesta, sosiaalisesta ja hassutteluun taipuvaisesta luonteestaan taka-alalle.
Matalista hierarkioista huolimatta olemme onnistuneet rakentamaan Suomeen jäyhiä tapoja itsenäisyyspäivän juhlimiseen. Sitä juhlitaan Suomessa lähes surutunnelmissa. Katsomme vakavin ilmein sotilasparaatia ja presidentin linnan kättelyjonoa televisiosta.
Esimerkiksi Norjassa koko kansa juhlii ja ilakoi kansallispäivänä 17. toukokuuta. Juhla on erityisesti lasten ja nuorten. Sotilaiden sijaan kadulla marssivat koululaiset. On iloa, on riemua.
Molemmat maat ovat kärsineet toisessa maailmansodassa. Suomessa itsenäisyyden muistaminen on jäänyt sodan juoksuhautoihin, norjalaiset menevät ilon kautta kohti tulevaisuutta.
Tasavallan presidentti Alexander Stubbin ei varmaan ole viisasta heittäytyä Duudsonien tikkatauluksi ensi töinään. Mutta turhanaikaista vakavuutta voisi jo liudentaa.
Olisiko itsenäisyyspäivän juhlinta hyvä alku muutokselle? Jos otettaisiin uuden presidentin johdolla muutamia askeleita vuonojen maan mallia kohtaan. Aihetta iloon löytyy vaikka siitä, että elämme vapaassa demokratiassa.