Mielikuvaharjoittelun aika. Olet taas nukkunut huonosti ja heräät etovaan oloon. Hoipertelet keittiöön. Joku on nostanut kahvipaketin liian korkealle, kätesi eivät enää taivu niin ylös. Rollaattorin kanssa ei keittiöjakkaralle ole asiaa. Et muista, joko otit aamulääkkeet.
Aamuposti pitäisi hakea, mutta matka postilaatikolle on liian pitkä. Tasapainoaistiin ei ole luottaminen. Olet vasta kotiutunut sairaalasta edellisen kaatumisen jäljiltä. Voitelet leivän ja lämmität viimeisen valmisruokasatsin. Onneksi kotihoito käy tänään täydentämässä jääkaappia. Et ole itse käynyt kaupassa vuosiin. Sen sijaan matkustat nykyään säännöllisesti päivystyksen, vuodeosaston, kuntoutusyksikön ja kodin välillä.
Iltapäivällä kotihoidon ja hyvinvointialueen palvelutarpeenarvioijat saapuvat ja pudottavat pommin. Heidän mielestään olet liian hyväkuntoinen ja omatoiminen. Täten kotihoidon tarvetta ei ole. Käynnit lopetetaan.
Ai, jaha.
Vanhusten määrä Suomessa kasvaa, mutta laitoshoitopaikkojen suunta on päinvastainen – hoitohenkilökunnan määrästä puhumattakaan. Resursseja ei vain ole.
Naisvaltaisilla aloilla on vuosikaudet kituutettu huonojen työolojen ja kelvottomien palkkojen kanssa. ”No, vaihtakaa sitten alaa”, on kansa heitä neuvonut. Ja naisethan ovat totelleet. ”Tekijöitä kyllä on jonoksi asti”, työnantajat ovat jatkaneet. Mutta eipä enää ole.
Nyt vanhustenhoidon lisäksi muun muassa varhaiskasvatus ja terveydenhuolto yleensäkin ovat pulassa. Mahdollisista puolisoista, omaisista ja naapureista saattaa huomaamattaan tulla vanhusten palkattomia omaishoitajia.
Kunpa meillä olisi taho, joka päättäisi, minne ja miten valtion resursseja suunnataan. Ai niin, onhan meillä. Nykyinen hallitus ratkaisee asian budjettiesityksessään. Hallitus ilmeisesti tiedostaa henkilöstöpulan, koska aikoo laskea vanhusten ympärivuorokautisen hoivan hoitajamitoitusta entisestään.
Tämän lisäksi eläkeläisten asumistukea leikataan, yleisiä lääkekorvauksia tiukennetaan sekä hoiva- ja hoitopalveluiden kotitalousvähennyksistä leikataan. Liian huonokuntoiset vanhukset joutuvat siis tahtomattaankin asumaan kotona, ja tätä kotona asumista hankaloitetaan tietoisesti.
Sakset viuhuvat, empatiahan ei kaikkien mielestä kuulu politiikkaan. Mutta kuuluuko inhimillisyys?
Riikka Pitkäaho
Oulu