Pianon päälle asetellussa valokuvassa hymyilee tummahiuksinen, nuorehko nainen. Toisessa kuvassa saman naisen hiukset ovat jo harmaantuneet ja kasvoihin ilmestynyt uurteita.
Kuvien ottamisen väliin mahtuu vuosikymmeniä ja samalla iso osa Timo Suistolan ja kuviin ikuistetun Leilan avioliitosta. Neljäkymmentä vuotta kestänyt yhteiselämä päättyi kolme ja puoli vuotta sitten, kun Leila Suistola menehtyi keuhkofibroosiin.
Sairaus muutti arkea vähän kerrallaan. Vaikka kuolemaa osasi odottaa, surua se ei vie pois. Varsinkin kun yhteisestä ajasta on paljon hyvää sanottavaa.
– Meidän ei tarvinnut piikitellä toisiamme tai ylipäätään riidellä. Henkilökemiat toimivat niin hyvin yksiin, että se tuntui välillä uskomattomalta, miettii Suistola.
Rakenteilla olleeseen taloon löytyi vaimo
Kun Timo Suistola ja Leila tapasivat, Timo oli 35-vuotias ja Leila viisi vuotta häntä vanhempi. Timo ihastui Leilassa hänen kykyynsä luoda ympärilleen kodikkuuden tuntua. Parikymppisen pojan yksinhuoltaja oli ahkera leipuri, ruoanlaittaja ja marjastaja.
Timo oli jo aloittanut talon rakentamisen Pikkaralaan, sillä hän uskoi vakaasti perustavansa perheen.
– Leila tuli käymään rakennuksella ja totesi leikillään, että nyt meni suunnitelmat uusiksi. Eivät ne ihan uusiksi menneet, mutta alakertaan tehtiin kuitenkin leivinuuni, muistaa Timo.
Yhteisiin vuosiin mahtui työntekoa, hartaasti kaivatun Antti-pojan syntymä ja reissuja eri puolille Suomea. Matkalla pariskunta oli silloinkin, kun keuhkofibroosi ilmoitti ensimmäisiä kertoja itsestään. Muonion Särkitunturille noustessa piti pysähtyä, kun hengittäminen tuntui vaikealta.
Sairautta hoidettiin pitkään astmana. Sen paljastumista keuhkofibroosiksi Suistola kuvaa järkytykseksi.
– Aamupäivällä menimme tutkimuksiin ja iltapäivällä tiesimme, että Leilalla on 5–7 vuotta elinaikaa. Päällimmäisenä mielessä oli, kuinka elämä jatkuu tästä eteenpäin ja miten jaksamme.
Papit tukivat tiukassa paikassa
Diagnoosi toi tullessaan puolivuosittain toistuvat tutkimukset. Leilan kunto heikkeni hiljalleen. Viimeisinä vuosina hän nukkui puoli-istuvassa asennossa, jotta happi kulkisi helpommin.
Kävelylenkkejä Leila teki kuitenkin vielä kuolemaansa edeltävällä viikolla. Omin jaloin hän astui myös maaliskuisena torstaipäivänä Kontinkankaan sairaalaan. Sairaalassa kunto romahti. Tiistaiaamuna Timo toivoi paikalle pappia.
– Sairaalapappi tuli luoksemme puoliltapäivin ja piti hartauden. Siitä jäi hyvä, lämmin tunne.
Iltapäivällä Leila kuoli. Samalla kylällä asuva, tuttu pappi tuli käymään Timon luona heti kuoleman jälkeen. Hän myös siunasi Leilan.
Pöytä katetaan yhdelle
– Kotitöiden tekeminen ei ole ollut ongelma, ne siirtyivät minulle viimeisinä vuosina muutenkin. Nykyisin jopa leivon, teen pullaa ja sämpylöitä, sanoo Suistola.
Enemmän yksin jääminen tuntuu arkisissa hetkissä.
– Perheessämme ruokailuhetket olivat yhdessäolon aikaa. Nyt istun pöydässä yksin.
Puu- ja metallitöitä harrastava Suistola on aina viihtynyt pitkiä aikoja autotallissa puuhastellen.
– Iltaisin kukaan ei tule sanomaan, että kyllä se jo riittää. Vaikeimpia ovat juuri illat, silloin katson usein harrastukseeni liittyviä videoita YouTubesta.
Leilan kuoleman jälkeen Suistola haki tukea Oulujoen seurakunnan sururyhmästä. Hän puhuu päivittäin puhelimessa Leilan siskon kanssa, tapaa Leilan poikaa ja saa usein vierailulle pojan ja hänen perheensä.
Vaikka sairaus vei vaimon, vihaa tai katkeruutta Suistola ei sano missään vaiheessa tunteneensa.
– Leila sanoi usein jo ennen sairastumistaan, että hän kuolee meistä ensimmäisenä. Eikä täältä käsi kädessä lähdetä. Me saimme kuitenkin 40 hyvää vuotta yhdessä.
Oulun evankelis-luterilaiset seurakunnat auttavat läheisensä kuolemaa surevia monilla tavoilla.
Keskusteluapua voi saada diakoniatyöntekijöiltä ja papeilta. He käyvät henkilökohtaisia keskusteluja tarvittaessa myös kodeissa ja laitoksissa.
Seurakunnissa järjestetään vuosittain sururyhmiä. Ne ovat ammattilaisen ohjaamia, suljettuja vertaistukiryhmiä. Ryhmissä käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia.
Marraskuun 1. päivä vietetään pyhäinpäivää, jolloin muistellaan edesmenneitä. Oulun seurakunnat järjestävät pyhäinpäivänä musiikkihetkiä ja jumalanpalveluksia. Niissä on mahdollista hiljentyä yhdessä muiden menetyksen kokeneiden kanssa.
Oulun seurakuntien verkkosivuilla on lisätietoa diakoniasta ja pyhäinpäivän ohjelmasta.
