Äitini oli menossa Oulun Maanpuolustusnaisten ry:n kokoukseen keskelle kaupunkia. Tilaisuudessa hän halusi järjestää kahvituksen syntymäpäiviensä kunniaksi. Luonnollisesti hänellä oli kantamuksia hurja määrä ja tietenkin ajankohdaksi sattui myöhäinen iltapäivä, jolloin kaikki parkkipaikat keskikaupungilla olivat täpösen täynnä.
Äiti tiesi, ettei hän jaksaisi korkean ikänsä vuoksi raahata kantamuksiaan kaukaa, joten hän päätti olla rohkea ja parkkeerata autonsa tyhjälle paikalle ja asetti inva-merkkinsä nähtäväksi. Juuri kyseisellä paikalla ei ollut varattu-merkkiä, mitä äitini oli ihmetellyt, sillä muut paikat oli merkein ilmoitettu varatuiksi.
Pian asiasta tulikin puhelu ja äitini kiiruhti siirtämään autoaan. Vastassa oli kiukkuinen nuori mies. Äitini pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja maksoi pyydetyn viisi euroa kustannuksista, joita nuorelle miehelle oli puheluista hänen tavoittamisekseen tullut. Kysyin, että miksi hän ei ollut selittänyt tilannetta, jolloin kyseisen paikan haltija olisi voinut ymmärtää asian paremmin. Äiti kuulemma arvasi tehneensä väärin, eikä ollut yrittänyt selitellä. Minä olisin.
Äitini on pikkulotta. Lapsena sodan aikana maamme hyväksi tehtävistään kunniamerkkien arvoisesti suoriutunut. Kyllä hän olisi tarvinnut ja ansainnut ymmärrystä. Toivoisinkin hartaasti, että kohtaisimme näitä ikäihmisiä, miksei nuorempiakin, ystävällisesti ja kunnioittavasti. Se ei maksa mitään. Päinvastoin.
Auli Siekkinen
Siikalatva