"Vaikka miten suunnittelisi, ei tätä huonommin voisi järjestää." Siinä kommentti kansalaisen suusta Kempeleen rokotusjonosta viime perjantaina. Harmitti, että Pohteen johtoa ei ollut kuuntelemassa. Jospa se tässä välittyisi.
Kokemus kyllä oli tosi hyytävä. Ensin syystalven kylmässä 3,5 tuntia. Eikä missä tahansa raikkaudessa, vaan terveyskeskuksen parkkipaikalla, jossa autot tupruttivat välillä tuotoksiaan. Ei se ollut hyväksi kellekään, eikä ainakaan jonossa olleelle keuhkoahtaumasta kärsivälle.
Oli monen ikäisiä. Paljon vanhoja, oli myös pyörätuolissa istuvia.
Lopulta päästiin sisälle jonottamaan. Siellä meni vielä yli tunti. Sitten saatiin piikki influenssaa ja koronaa vastaan. Rokottajat olivat herttaisia. Se pelasti jotakin.
Jonotimme, kun emme saaneet varatuksi vuoroa. Yritin heti, kun niitä kerrottiin jaettavan. Järjestelmä oli tukossa. Annoin ajan hieman kulua, ja yritin uudestaan. Silloin olivatkin kaikki vuorot menneet. Ei tuntunut todelliselta. Sitten huomasin, että pääseehän sinne aikaa varaamattakin, walk in -tyyliin.
Viime viikon maanantaina menimme jonottamaan aamuyhdeksältä. Jono oli jo pitkä. Noin tunnin ulkona vartomisen jälkeen jono pistettiin poikki, vaikka rokotusten piti jatkuva liki neljään iltapäivällä. Tulkaa perjantaina uudelleen, suurelle joukolle sanottiin. Sellaista kävelkää sisään -tyyliä.
Päätin kysyä puhelinneuvonnasta, mitä tehdään. Soittopyynnön jätettyäni odottelin muutaman tunnin, turhaan. Kävin terveyskeskuksessa. Visiitti tuotti vain jo tietämäni: Ajat ovat menneet. Neuvottiin menemään perjantaina jonoon. Ei kiehtonut.
Seuraavan päivän yllätys oli, kun vanhaan soittopyyntöön tuli vastaus. Siinä keskustelussa kuulin, että maanantain rokotusten äkkiloppu oli kansalaisten syytä. ”Kun kaikki tulivat kerralla”. Oli kuulema annettu peräti 300 rokotetta. En osannut pitää sitä paljona kunnan kokoon nähden. Sekin selvisi myöhemmin, että oli ollut vain yksi rokottaja.
Perjantaina päätimme vaimon kanssa lähteä katsomaan, kuinka puuha sujuu. Yhdeksältä parkkipaikalla oli jo paljon pitempi jono kuin edelliskerralla. Jälkeemmekin kertyi väkeä. Kävi mielessä ajatus, että totta kai lähdetään pois. Sitten iski uhma. Miksi emme me, kun nämä muutkin.
Runsaat kaksi tuntia odotettuamme olimme edenneet kymmeniä metrejä lähemmäs ovea. Ulos tuli vartija tiedustelemaan, onko jonoon eksynyt ajan varanneita. Tiedustelin, että luuleeko hän meidän olevan tässä, jos vuoro olisi saatu. Olihan se ikävästi kysytty, myönnän. Sanoinkin, että eihän tämä surkeus sinun syysi ole. Mutta huomautin kaiken karmeuden täydentyvän, kun jonossa on pyörätuolissa istuvia.
Hetken mietittyään vartija teki hienon päätöksen. Hän kehotti pyörätuoliväkeä saattajineen menemään sisälle. Toivottavasti häntä ei nuhdella omavaltaisuudesta. Yleisön sympatiat hän sai.
Jo vähän aiemmin jotkut kanssajonottajat olivat puuhanneet pyörätuolissa olleille huovat lämmikkeeksi. Heissä oli sitä armeliaisuutta, jota Pohteen päättäjiltä puuttuu. Sen puutteessahan vian täytyy olla. Osaamista ei kai voi niillä palkoilla puuttua.
Säästöjähän nyt etsitään kiihkeästi. Alussa ei näyttänyt olevan rahasta pulaa. Sitä jaettiin tuhdisti Pohteessa päätöksiä tekeville poliittisille ryhmille. Siihen anteliaisuus loppui. Tilinpäätöksestä on tulossa pahasti alijäämäinen.
Väkiluvultaan pieneen Suomeen 21 sote-aluetta on ehdottomasti liian paljon. Hallinto vie rahaa, jota tarvittaisiin ihmisten hoitamiseen. Tuon kaltaisten parkkipaikkojen rokotusjonojen myötä Suomi on notkahtanut kohti kehitysmaiden tasoa.