Kari Kannalan kirjoitus (Kaleva 25.1./Lukijalta) jyrkästi yläpäästä kiristettävän progressiivisen verotuksen puolesta nojaa vahvaan moraaliseen intuitioon: eriarvoisuus on todellinen ongelma, ja hyvinvointivaltio tarvitsee rahoitusta. Tämä on totta. Mutta juuri siksi johtopäätös ansaitsee tarkemman tarkastelun.
Verotus ei ole moraalinen rangaistusjärjestelmä. Se on julkistalouden käyttöliittymä.
Hyvinvointivaltion keskeinen kysymys ei ole, kuinka ankarasti varakkaita verotetaan tänään, vaan kuinka kestävästi yhteiskunta pystyy rahoittamaan velvoitteensa huomenna. Oikeudenmukaisuus ei toteudu hetkellisessä tunnekokemuksessa, vaan ajassa.
Suomen julkisen talouden ongelmat eivät selity ensisijaisesti verotuksen riittämättömällä progressiolla, vaan heikolla talouskasvulla, supistuvalla työikäisellä väestöllä ja rakenteellisesti kasvavilla menoilla. Näitä ei ratkaista kiristämällä verotusta veropohjan yläpäästä, jos samalla kavennetaan koko pohjaa.
Verokeskustelu esitetään usein staattisena nollasummapelinä: jostain pois, jonnekin lisää. Todellisuudessa verotus vaikuttaa käyttäytymiseen, investointeihin ja riskinottoon. Pääomat, yritykset ja osaaminen eivät ole liikkumattomia. Siksi veropolitiikka, joka sivuuttaa dynamiikan, voi heikentää juuri sitä rahoituspohjaa, jota se pyrkii vahvistamaan.
Osingot eivät ole investointien vastakohta, vaan niiden seuraus. Yritykset investoivat, kun investointiympäristö on ennustettava ja kannattava. Tätä ei saavuteta verottamalla voittoja raskaammin, vaan rakentamalla vakaa ja kasvua tukeva toimintaympäristö.
Perintöverokeskustelussa moraalinen paatos peittää alleen järjestelmän toimivuuden. Verotuksen tehtävä ei ole arvioida ansaitsemisen moraalia, vaan varmistaa taloudellinen jatkuvuus, oikeusvarmuus ja tehokkuus. Kertaalleen verotetun yritysvarallisuuden lisäverotus voi johtaa yritysten pilkkomiseen tai myyntiin – ja siten rapauttaa pitkän aikavälin veropohjaa.
Ilmastonmuutoksen torjunta kärsii samasta kehityksestä. On totta, että varakkaammat kuluttavat enemmän. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että yleinen omaisuus- tai tuloveron kiristäminen olisi tehokasta ilmastopolitiikkaa. Päästöjä vähennetään ohjaamalla päästöjä, ei varallisuutta. Kun tavoitteet sekoitetaan, kumpikaan ei toteudu kunnolla.
Oikeudenmukaisuus ei ole pelkkä jakokysymys. Se on vastuu tulevista maksajista.
Onko oikeudenmukaista rahoittaa hyvinvointivaltio tavalla, joka heikentää sen rahoituskykyä viiden tai kymmenen vuoden päästä? Tämä on kysymys, johon veropolitiikan tulisi vastata ennen moraalisia iskulauseita.
Hyvinvointivaltio ei kaadu liian vähäiseen progressioon. Se kaatuu veropohjan rapautumiseen Verotus, joka ei kestä aikaa, ei ole oikeudenmukaista – vaikka se tuntuisikin siltä.
Lassi Murto
Raisio