Olin 17-vuotias, kun vanhempani ilmoittivat pitkän avioliittonsa tulleen tiensä päähän. Uusi tilanne vaati ilman muuta sopeutumista myös minulta tyttärenä, mutta olin siinä mielessä onnekas, että näkökulmastani katsottuna vanhempani hoitivat eronsa hienotunteisesti.
Edelleen tänäkin päivänä heillä on hyvät välit keskenään, joten minun ei ole tarvinnut valita puolia tai muodostaa käsityksiäni uudelleen heistä vanhempina.
Menneenä kesänä tulin kuitenkin huomanneeksi, että tilanne ei suinkaan ole yhtä onnekas kaikissa perheissä.
Muistan kesälomaltani erään junamatkan, kun samaan junanvaunuun kanssani sattuivat isä ja kaksi lasta. Juuri päätepysäkille saapuessamme isä nosti katseensa puhelimestaan ja tuhahti kovin sanankääntein lapsilleen heidän äitinsä olevan hankala persoona, jonka kanssa pakollinenkin lapsiin liittyvä asiointi on kertakaikkisen vastenmielistä ja vaikeaa.
Lapset hiljenivät täysin eivätkä osanneet vastata isän tunteenpurkaukseen mitenkään. Reaktio oli ymmärrettävä, sillä jäin itsekin pohtimaan todistamaani tilannetta pidemmäksi aikaa.
Aikuisten erotilanteet ovat aina monimutkaisia – erityisesti, jos niihin liittyy lapsia. Toisinaan osapuolten välit tulehtuvat pahemman kerran, mikä saattaa herättää negatiivisiakin tunteita ex-puolisoa kohtaan.
Todistamani esimerkkitilanne ei kuitenkaan ole oikea tapa käsitellä näitä tunteita lasten läsnä ollessa. Lapsen tehtävänä ei nimittäin ole toimia erotuomarina vanhempiensa välisten umpisolmujen ratkaisemisessa. Hänen silmissään vanhemmat ovat lähtökohtaisesti aina tasavertaisia, eikä vanhemmilla ole oikeutta horjuttaa tätä käsitystä omilla puheillaan tai teoillaan.
Meidän aikuisten on siis pidettävä huolta siitä, että setvimme omat sotkumme lasten kuuloetäisyyden ulkopuolella. Erotilanteista huolimatta vanhemmat ovat lapselle aina vanhempia, joista tulee puhua kunnioittavasti.
Ada Aalto
Oulu