Elo­ku­van elävän le­gen­dan Clint East­woo­din, 94, oi­keusd­raa­ma ei tarjoa val­miik­si pu­res­kel­tu­ja tärp­pe­jä

Justin Kemp (Nicholas Hoult, toinen vasemmalta) joutuu piinaavaan tilanteeseen.

Juror #2, Yhdysvallat 2024. Ohjaus: Clint Eastwood. Pääosissa: Nicholas Hoult, Toni Collette, Zoey Deutsch. – Max 20.12. alkaen

Clint Eastwood jos kuka on amerikkalaisen elokuvan elävä legenda. Hänet on nähty kankailla jo uskomattomat seitsemänkymmentä vuotta – niistä suurimman osan ikonisen tähden statuksella.

Eastwoodin kaikkein painokkain anti taitaa silti olla työ ohjaajana, jota sitäkin hän on tehnyt jo yli viisi vuosikymmentä.

Juror #2 on Eastwoodin 45. ohjaus. Kuvausten alkaessa siitä puhuttiin hänen jäähyväistyönään, onhan mies jo 94-vuotias, mutta luulenpa Clintin kaatuvan saappaat jalassa, eli ei hän vielä malta lopettaa.

Juror #2 on sellainen keskibudjetin aikuisille suunnattu draama, joita vielä 1990-luvun Hollywoodissa tehtiin paljon, mutta jotka nykyisellään ovat lähes kadonneet erikoistehostespektaakkelien tieltä.

Elokuva saikin Yhdysvalloissa vain rajoitetun levityksen ja monissa Euroopan maissa sitä ei nähdä kankailla lainkaan. Näin myös Suomessa, jossa se saa ensi-iltansa Max-palvelussa.

Päähenkilö Justin Kemp (Nicholas Hoult) joutuu henkirikosoikeudenkäynnin valamiehistöön vastentahtoisesti. Hänen vaimonsa (Zoey Deutsch) on nimittäin viimeisillään raskaana.

Kesken oikeudenkäynnin Kemp tajuaa itselleenkin yllätyksenä, että hänellä on hyvin henkilökohtainen yhteys käsiteltävään asiaan.

Juror #2 muistuttaa etenkin alkupuolellaan hieman Sidney Lumetin klassikkoa Valamiesten ratkaisu Kempin yrittäessä kääntää muita juryn jäseniä puolelleen. Ratkaisevana erona on, että hänellä on siihen henkilökohtaiset syynsä.

Jonathan A. Abramsin käsikirjoitus on ansiokas tavassaan välttää mustavalkoisuuksia, itse asiassa koko ajan liikutaan moraalin harmaalla alueella.

Mikä on oikein ja mikä väärin tilanteessa, jossa kaikki ratkaisut aiheuttavat vahinkoa? Samalla systeemin valuviat nousevat esiin.

Kaiken lisäksi elokuva pitää kysymyksen siitä, mitä todella tapahtui, kätkössä. Paljastuuko asia, sitä en kerro.

Tapansa mukaan Eastwood kuljettaa kerrontaa rauhalliseen, konstailemattomaan tyyliinsä.

Hän antaa näyttelijöiden tehdä työnsä, ja tässä heistä on mainittava ainakin Toni Collette syyttäjänä, joka joutuu itsekin katsomaan peiliin, sekä J.K. Simmons yhtenä juryn jäsenistä.