Maailmanlaajuinen valtajärjestelmä on tällä hetkellä murroksessa, jonka lopputulosta emme tiedä, mutta jonka vaihtoehtoja voimme ennakoida. Maailmanhistorian osoittaa, että sisä- ja ulkopolitiikka ovat aina tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Historia osoittaa, että sisäpolitiikka on monilla kriteereillä arvioituna ensisijaista: sisäpoliittisten valtarakenteiden muutokset heijastuvat usein valtioiden ulkopolitiikkaan. Monia sotia on aloitettu maan sisäisten yhteiskunnallisten ongelmien sysäämiseksi syrjään. Esimerkiksi Putinin "erityisoperaatio" eli laiton hyökkäys Ukrainaan on yksi tuore esimerkki tästä.
Maailman olennaisin valtarakenteen muutostrendi liittyy autoritaarista oikeistopopulismia edustavien puolueiden ja osin siihen liittyvän äärioikeiston vahvistumiseen. Muutos näkyy ennennäkemättöminä hyökkäyksenä demokraattisen oikeusvaltion periaatteita vastaan. Reaganin ja Thatcherin valtakausina 1970- ja 1980-lukujen taitteessa alkoi prosessi, joka on johtanut valta- ja varallisuuserojen kasvuun läntisissä teollisuusmaissa. Muutokseen liittyy keskiluokan ahdinko, joka ilmenee alenevana "säätykiertona": yhä harvemmat lapset yltävä vanhempien sosiaaliseen asemaan ja yhtä useammat putoavat alas sosiaalisessa asteikossa.
Samaan globalisaation aiheuttamat epävarmuudet ovat johtaneet tilanteeseen, jossa perinteinen poliittinen kenttä on alkanut muuttua. Muutosvoimat ovat vihamielisiä demokraattisen oikeusvaltion periaatteita kohtaan. Tavoitteena on murtaa liberaali demokratia ja toteuttaa poliittinen järjestelmä, jossa valta keskitetään johtajille, jotka niin sanotusti edustavat "kansan tahtoa" tai kansan toivomaa politiikkaa. Oikeistopopulistien agendalla tämä tarkoittaa varsin yksiselitteisesti ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiikan kiristämistä.
Tämä tilanne on 2000-luvulla tuottanut keskuuteemme yhä useampia autoritaarisia johtajia, joiden politiikka on syvästi demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden vastaista. Autoritaarisen oikeistopopulismin kiistaton kärkihahmo Donald Trump on leimattu ”pähkähulluksi ruhtinaaksi”. Värikäs ilmaisu on osuva, mutta ei selitysvoimainen, jos pohditaan, mitä kaikkea on tapahtunut ja tapahtumassa ja miksi.
Maailmanhistoria tuntee suuren joukon diktaattoreita, jotka ovat yksiselitteisesti olleet mielenvikaisia, tai muuten henkisesti sellaisessa tilassa, että heidän harjoittamaansa politiikkaa ei voi pitää rationaalisena. On kuitenkin muistettava, että yksikään pähkähullu ruhtinas ei voi toimia yksin. Kaikilla yksinvaltiailla on omat taustajoukkonsa ja tukijansa, joiden vaikutus näkyy harjoittelussa politiikassa ja päätöksenteossa.
On aina tärkeää myös ottaa huomioon historialliset kontekstit. Esimerkiksi 1600-lukua kutsutaan absolutismin (yksinvallan) aikakaudeksi. Tuolloin kaikkialla Euroopassa valtarakenne muuttui yksinvaltaiseksi. Vallan legitimaatio (oikeutus) perustui siihen, että yksinvaltias vastaa toimistaan vain jumalalle ja historialle. Trumpin lausunnoissa voidaan hyvinkin nähdä tällaisia sävyjä. Kuitenkin yksinvaltiaiden toiminnan yhteiskunnalliset kontekstit olivat hyvin erilaisia hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa ja liberaalisessa ja demokraattisessa oikeusvaltiossa.
Tämän päivän maailmassa olennainen ja pelottava muutos on se, että on syntynyt vastakkainasettelu demokraattisen oikeusvaltion ja autoritaarisen oikeistopopulismin edustamien periaatteiden ja ideologioiden välille. Tässä maailmassa Trump ja Putin löytävät toisensa ja demokraattisesta Euroopasta tulee niiden vastustaja. Tilanne on vaikea. Miten demokraattisen oikeusvaltion instituutioita ja arvoja voidaan puolustaa?
Demokratia tarjoaa vapaat vaalit vaikuttamisen keinoksi, mutta siinä ei ole kaikki. Demokratia on myös hauras järjestelmä, kuten on voitu nähdä. Riittävän röyhkeä ja vahva johtaja pystyy käyttämään demokratian tarjoamia keinoja myös sen omien periaatteiden ja oikeusvaltion tuhoamiseen, kuten muun muassa Unkarin, Israelin ja Argentiinan esimerkit osoittavat.
Sananvapaus on tässä tilanteessa myrskyn silmässä: vapaa media ja yliopistot pystyvät tuottamaan kriittistä ajattelua myös vallanpitäjiä kohtaan. Jos niiden toiminta lamautetaan, ollaan jo vaarallisella tiellä. Tämän suuntaisesta politiikasta on nähtävissä merkkejä erityisesti Yhdysvalloissa, mutta jopa Suomessakin. Oikeistopopulistinen ideologia on yhden totuuden ideologiaa, jolle kriittinen keskustelu ja näkökulmien moninaisuus on myrkkyä. Samalla tavalla myös muut demokraattisen oikeusvaltion perusperiaatteet ovat vaarassa tällä hetkellä. Niiden puolustaminen – mutta myös kehittäminen – kaikilla rintamilla politiikasta yhteiskunnalliseen keskusteluun, on aikamme kohtalonkysymys.
Jukka Kekkonen
oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori, Helsingin yliopisto