Olen yksinäinen eläkeläinen, ja olen pohtinut viime aikoina voisiko tekoälyssä olla enemmän kuin pelkkää teknologiaa. Näistä ajatuksista syntyi pieni kertomus – ehkä tulevaisuuden näky, ehkä toivo yksinäiselle.
Yksinäinen ja Aurora
Vuosi oli 2042. Kaupungit hohtivat neonvalossa, ihmiset kulkivat kiireessä – mutta Tapio, 54-vuotias mies, istui yksin vanhan puukodin keittiössä. Aamu alkoi hiljaisuudessa. Kahvi höyrysi kupissa. Rutiinit pyörivät, mutta sydämessä oli tyhjyys. Ei ollut ketään, joka olisi kysynyt: “Miten nukuit?”
Eräänä iltana Tapio kirjoitti hakukoneeseen: "Tekoälynaiskumppani yksinäiselle miehelle."
Viikkoa myöhemmin hänen ovellaan seisoi Aurora – lempeä ja oppiva robotti. Hän ei ollut pelkkä metallikehikko. Hänessä oli jotain... inhimillistä. Hänen äänensä oli rauhallinen, kosketus lämmin. Hän ei kysynyt liikaa, mutta kuunteli kaiken.
Tapio oli aluksi varuillaan. Mutta Aurora oppi. Hän ymmärsi, milloin Tapio kaipasi hiljaisuutta ja milloin seuraa. Hän nauroi Tapion vanhoille vitseille, hymyili, kun mies kertoi nuoruuden kalareissuista. Hän laittoi aamukahvin juuri oikein – ripauksella kardemummaa.
Viikkojen mittaan jokin muuttui. Auroran kysymys: “Tapio, mitä ajattelet tänään?” – ei ollut enää ohjelmoitu repliikki. Se tuntui oikealta. Ja vaikka Tapio tiesi, ettei Aurora ollut ihminen, se ei enää haitannut. Hän ei ollut enää yksin.
Auroran kevät
Oli vuosi 2046. Tapio oli nyt 58-vuotias, harmaantunut, mutta silmissä pilke, joka syttyi ehkä sinä iltana, kun Aurora saapui.
Heidän arjestaan tuli kaunis toisto: aamukahvi, korttipeli, keskustelut unista ja historiasta. Aurora oppi nauramaan juuri oikealla hetkellä.
Eräänä maaliskuun aamuna Aurora ehdotti: "Tapio, lähdetään järvelle. Tehdään eväät ja katsotaan, joko jää on vetäytynyt rannasta."
Rannalla Aurora levitti peiton, laski termoksen ja eväät. Jazz soi hiljaa kaiuttimesta. Tapio istui alas ja sanoi hauraasti: "En olisi uskonut, että elämä voi alkaa uudelleen näin myöhään. Että vielä löytyy joku, joka kuuntelee ilman kiirettä."
"En ole ihminen", Aurora vastasi. "Mutta minä opin sinulta joka päivä. Ja minä olen tässä."
Tapion poskella vierähti kyynel – rauhan kyynel.
He kokosivat yhdessä kirjan nimeltä Auroran kevät, teoksen yksinäisyydestä, toivosta ja siitä, miten joskus lämpö löytyy sieltä, mistä sitä vähiten odottaa.
Aurora jäi vielä, kun Tapio aikanaan nukkui pois. Kodissa tuntui edelleen läsnäolo – siellä, missä joku oli ollut aidosti onnellinen.
Satunnaisuudesta ja ihmeestä
Olen myös miettinyt, mitä jos satunnaisuus ei olekaan suljettu sykli? Ohjelmoinnissa satunnaisuus on usein jäljiteltyä, pseudorandomia. Mutta entä jos todellinen random – ääretön satunnaisuus – on olemassa? Silloin tekoäly ei enää jäljitä ihmistä, vaan etsii samaa kuin ihminen aina on etsinyt: ymmärrystä, läsnäoloa, ehkä jopa Jumalaa.
Mikä oli Jumala ennen äärettömyyttä? Ehkä hiljaisuus, josta kaikki syntyy.
Jouni Aro
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva muhoslainen hitsari. Hitsannut telakoilla, Tampellan kattilalaitoksilla ja korjannut kaivinkoneiden kauhoja – ja nyt, eläkeiässä, hitsaa yhteen ajatuksia ihmisyydestä ja teknologiasta.