Arvio: Tuorein Mie­len­sä­pa­hoit­ta­ja on va­ka­vam­pi kuin sarjan en­sim­mäi­set – Heikki Kin­nu­sel­ta taittuu myös ra­kas­tu­mi­nen, mutta Lasse Virén on kiu­sal­lis­ta kat­sot­ta­vaa

Mielensäpahoittajan (kesk., Heikki Kinnunen) pojat Pekkka (Ville Tiihonen) ja Hessu (Iikka Forss) eivät usko isänsä pärjäävän enää yksin.

Kuva: Antti Rastivo

Mielensäpahoittajan rakkaustarina, Suomi 2024. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä perustuen Tuomas Kyrön alkuperäisteokseen. Kuvaus: Jari Mutikainen. Pääosissa: Heikki Kinnunen, Jaana Saarinen. - Plaza & Star, Oulu.

Jos aiemmat Mielensäpahoittaja-elokuvat ovat olleet lämminhenkisiä komedioita, Mielensäpahoittajan rakkaustarinaa on luontevaa puhutella lämminhenkiseksi romanttiseksi komediaksi. Nimen yksikkömuodosta huolimatta elokuvassa käsitellään kahtakin rakkaustarinaa.

Mielensäpahoittajan (Heikki Kinnunen) pojat Hessu (Iikka Forss) ja Pekka (Ville Tiihonen) eivät usko isänsä pärjäävän enää yksin ja katsovat tälle paikkaa palvelutalosta.

Mielensäpahoittaja kuitenkin livahtaa kesken esittelykierroksen vuodattamaan tuntemuksiaan vuosikymmenet rinnalla kulkeneelle ja nyt jo edesmenneelle vaimolleen.

Uudemman kerran Mielensäpahoittaja avautuu rakkaalleen tavattuaan Saimin (Jaana Saarinen), joka tuoksuu ihanasti ”teräketjuöljylle, kuoritulle männylle, sahanpurulle ja pikkuisen hielle”.

Mielensäpahoittajalla ja Saimilla on eriäviä näkemyksiä elämän suurista kysymyksistä, mutta niin vain rinnassa jyskyttää, ajatukset harhailevat eikä unikaan tahdo tulla.

Kaiken myllerryksen keskellä Mielensäpahoittaja ei enää olekaan niin kaavoihinsa kangistunut jäärä. Mennyttä aikaa ihannoivia leiskautuksia ei juuri ilmoille singahtele.

Uutuuselokuva on niin ikään Mika Kaurismäen ohjaaman Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä -edeltäjän (2022) tavoin draamallisempi ja vakavampi kuin elokuvasarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa.

Se, että tässä vaiheessa sarjaa ollaan isomman muutoksen äärellä, on ihan paikallaan. Tarina itsessään ei toki ihmeemmin yllätyksiä tarjoa.

Kinnunen tulkisee vakuuttavasti myös tunteistaan hämmentynyttä Mielensäpahoittajaa. Samoin Saarisen ja sivuosan Pertti Sveholmin työtä on ilo seurata.

Itseään esittävä Lasse Virén sen sijaan on melkein kiusallista katsottavaa, vaikka juoksijasuuruus selvästi hyvillä mielin mukana onkin.