Lääkäri uusii menestyvän miehen statiinireseptit ja verenpainelääkkeet ja ehdottaa vitutuksen jatkuessa mittauttamaan myös hormonitasot.
Terapiastakin kuusikymppiselle julkkismuotoilijalle saattaisi olla apua, mutta lääkärin mielestä ”niin vahvasti itseään tarkkaileva kaveri” kykenisi terapoimaan itsensä.
Kirjailija-uutisankkuri Matti Röngän (s. 1959) 11. romaanin päähenkilö ei ammatillisesta menestyksestä, pääkaupunkiseudulla sijaitsevasta merenrantatalosta ja ydinperheestä huolimatta luule liikoja. ”Väsähtäneeksi, haalenneeksi” itsensä tunteva Jukka Kokkonen matkaa Savoon ottamaan haltuunsa isältään perimänsä rintamamiestalon.
Siellä häntä odottaa kateellinen ja ahne isoveli Timppa, jonka osuuden talosta Jukka on lunastanut. Rönkä kuljettaa tarinaa kahdessa tasossa: Jukan muistot alkavat äidin tapaturmaisesta kuolemasta lokakuussa 1967 ja kulminoituvat kesään 2020, jolloin hän löytää yhteyden veljeensä ja tekee sovinnon menneisyytensä kanssa.
Sodassa jalkansa menettäneen isän kovat kasvatusmetodit ja äidittömyys ovat muovanneet Jukasta huijarisyndroomaa potevan kontrollifriikin, joka ei uskalla päästää edes vaimoa tai ainoaa tytärtä ihonsa alle.
Antti Hyryn tavoin viipyilevän lempeästi, mutta silti yksityiskohtaisen tarkasti Rönkä kuvaa Jukan häpeää ja pelkoa siitä, että muut eivät jatkuvasta pinnistelystä huolimatta arvosta.
”Oikeasti minä olen aina pikkuveli. Iänkaikkinen orpopoika Haapakosken Virilän kylältä. Kyläkoulun kasvatti. Purukasaan korkeushyppääjä. Lehmältä ja hieltä haiseva. Repussa laihaa mehua, ruisleivät voipaperissa ja ikuinen häpeä. […] Se on hirmuinen voima. Se heikkous.”
Jukka on suunnitellut perheensä kodin valkoiseksi, mutta pelkää tehneensä isänsä mallin mukaan siitäkin surutalon. Riidan päätteeksi hän lyö siellä tytärtään avokämmenellä kasvoihin ja pakenee lapsuudenkotiinsa nuolemaan haavojaan.
”Oliko tämä enää edes koti, vai vain se rakennus jossa asuin, kasvoin. Talo oli muuttunut, ja minä päässyt siitä pois. Paennut. Ja nyt pakenin tänne takaisin.”
Rönkä rytmittää kielensä ajatuksen mittaisiksi pätkiksi ja on siksi mitä miellyttävin seuralainen lukijan reflektoidessa omien kotiensa jatkumoa. Toisin kuin päähenkilönsä hän myös antaa tilaa erilaisille näkökulmille ja muistoille.
Kotikonnuille jäänyt ja siellä taloudellisten kuprujen takia poliisitutkintaan päätynyt Timppa suhtautuu pikkuveljeensä kateuden ja naljailun lisäksi lempeän rakkaudellisesti. Hän muistaa edesmenneen isän armollisemmin kuin pikkuveli ja muistuttelee ”Remppa-Rembrandtia” siitä, että tälläkin nyrkit heiluivat.
Viktor Kärppä -sarjan dekkarista vuonna 2007 parhaan pohjoismaisen dekkarin Lasiavain-palkinnolla kiitetty Rönkä hallitsee juonenkuljetuksen. Tunnelma ja ilmapiiri kohoavat silti keskeisimmiksi kaikissa hänen teoksissaan genrestä riippumatta.
Mollista melkein duuriin kohoavassa sävellajissa löytyy sielua hivelevä harmonia Kokkosen perikuntaan.
Romaani
Matti Rönkä: Surutalo. Gummerus 2021.
Kriitikko kiteyttää
Viipyilevän tarkkanäköinen, humoristisen lempeä asenne ikääntyvän miehen tarpeeseen sovittaa menneisyys nykyisyyteen.
Vahva, sävellajeissa vaihtuva tunnelma ja tilannetajuisesti rytmitetty kieli.
Uskottavasti rosoiset henkilöt.
Miinukset
Liian valmiit vastaukset?