Iltahalit, suukot ja lapsen ilme ennen yöuneen nukahtamista oli ihana katsoa. Silmistä heijastui onnellisen päivän peilikuva. Huolettomana jäin odottamaan aamua.

Kaikki näytti hyvältä vielä heräämisen hetkillä. Ekaluokkalainen raksutteli jo aamumurojaan. Mutta entä pikkuneiti, joka sanoi, ettei halua nousta eikä pukea. Kannoin kiukusta pyristelevän tytön yläkerrasta portaita alas. Koetin selittää, ettei hän voi jäädä kotiin yksinään siksi aikaa, kun vien pojan kouluun.

Pieni raivotar pakeni piiloon. Etsin häntä joka paikasta, kurkistin pihamaallekin. Hiki valui otsaltani, kun katsoin kelloa ja huomasin, että koululainen myöhästyy parin minuutin kuluttua.

Kurkistin saunan lauteelle levitetyn lakanan taakse ja siellä makasi yöpukuinen lapsukainen. Komentosanalla ei ollut vaikutusta. Aioin kuljettaa hänet huovan mutkassa auton takapenkille, jotta päästään lähtemään. Jostain pulpahti päähäni kysymys, eikö hän halua mennä päiväkotiin. Hän ei halunnut. Hän halusi olla mummin kanssa koko päivän. Sen toki hänelle lupasin, ja simsalapim – hetkessä hänellä oli vaatteet päällä ja olimme matkalla kouluun. Tosin koululaisen reppu oli unohtunut kotiin ja jouduin selittelemään syytä opettajille.

Vein pojan avokonttorin meluun, tilaa en tunnistanut mitenkään perinteiseksi luokkahuoneeksi.