Meillä tunnetaan syvää huolta koulutuksesta, ainakin juhlapuheissa. Pisa-tulosten heikkeneminen saa aikaan suorastaan maansurua. Puheet ovat puheita, mutta todellisuus on karu. Keskustelu sai uuttaa vauhtia Tuomas Kasevan artikkelista (HS 25.5.2025), jossa on havaintoja Penni Pietilän väitöskirjasta.
Ammatillinen koulutus on nostettu lukion rinnalle kunniallisena opintopaikkana, josta on mahdollista myös jatkaa opintoja. Tämä on tärkeä reitti, mutta kaikki eivät pyri jatko-opintoihin. Nykyinen toisen asteen ammatillinen koulutus keskittyy paljolti niihin oppilaisiin, joilla ei ole ongelmia.
Jo pitkään on tiedetty, että peruskoulun voi suorittaa ilman, että on saavuttanut riittävää luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa. Jos valmiuksissa on olennaisia aukkoja, ne on paikattava. Tämä on mahdollisuus torjua syrjäytymistä ja saada nuoret ammatillisen koulutuksen piiriin. Erityisen tärkeää tämä on maahanmuuttajataustaisilla nuorilla.
Työantajiin tukeutuminen kuulostaa hyvältä, mutta yrityksissä on harvoin henkilöstöä, joilla on valmiudet opettaa ja neuvoa. Yrityksillä ei ole aina taloudellisia mahdollisuuksia toimia opettajina.
Opettajien tasosta ja motivaatiosta on pidettävä huolta. Työelämän ja oppilaitosten yhteistyö on hyödyllistä molemmille. Opettajat voisivat olla työelämässä jonkin aikaa ja vastaavasti työelämän edustajat oppilaitoksissa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö voisi asettaa ammattikoulun kehittämistä varten työryhmän. Jokaista oppialaa arvioitaisiin erillisenä ja laadittaisiin oppisisältöjä koskevia ehdotuksia. Opetusmenetelmiä on syytä kehittää vastaamaan digiaikaa.
Etä- ja itseopiskelu ei välttämättä sovi kaikille. Opettajien on oltava läsnä, ja edesautettava oppimista. Jos oppilaalla ei ole halua tai kykyä opiskella vuosikausia, häntäkin on autettava. On harkittava ammatillisen tutkinnon jakamista kahteen osaan, perustutkinto olisi lyhyt ja työelämäpainotteinen. Tämä estäisi syrjäytymistä ja opintojen keskeyttämistä. Tätä voitaisiin yhdistää myös oppisopimukseen. Tästä hyötyisivät oppilaat ja koko yhteiskunta. Tämä olisi osa asetettavan työryhmän tehtävistä.
Tähän kaikkeen liittyy myös määrärahojen arviointi, mitä kunnollinen toisen asteenkoulutus maksaa? Ovatko oppilaitokset leikattu raajarikoiksi, vai onko niiden toiminta jähmettynyt paikoilleen? Myös koulujen hallintoa on kehitettävä alkaen kuntien käsissä olevasta päätöksenteosta. Onko päättäjillä riittävää osaamista toiminnasta?
Sampsa Saralehto
valtiotieteiden tohtori, Järvenpää