Olen neljä vuotta sitten sairastanut aivoinfarktin, josta selvisin kuin ihmeen kaupalla. Minulla ei ole perhettä tai muita tuttuja jotka auttaisivat, enkä ole saanut apua Oulun kaupungilta.
Vammaisjärjestöissä minua ei tunnisteta, kun en näytä sairaalta. Onneksi olen nuori ja jaksan taistella.
Pohjois-Suomessa ei ole neurologista yksikköä aivovamman tai aivoinfarktin kokeneelle. OYSista on sanottu, että jos kävelen metrinkin, en saa mitään. Joskus askeleeni on hapuilevaa, en löydä jalalle tukea lumihangessa, ja meno on kuin muistisairaalla vanhuksella; joudun etsimään tavaroita enkä muista mitä olen tehnyt.
Hyvinä päivinä, kun en lepää kotona, olen kuin kuka tahansa ikäiseni.
Vastikään kävelin rakennustelinettä päin, kun minulle on tullut paljon uusia neurologisia vammoja. Käden ja silmän toiminta toisinaan on ihan olematonta.
Oulussa ei ole potilasjärjestöä, ja Hyvän mielen talo esimerkiksi auttaa vain mielenterveyskuntoutujia. Minulla ei ole edes paikkaa missä keskustella asioistani. Joka päivä mietin, että onko tämä viimeinen päiväni, niin yritän elää sen hyvin.
Terveyskeskus ei minun vammoja ole pitänyt minään, kun ne eivät näy päälle päin. Jalassa on tuntopuutoksia.
Onneksi löydän joka päivä iloa, ja onneksi Oulussa on Prikka-hanke, joka tukee ja antaa apua tarvitseville, kun ei ole rahaa ruokaan.
Olen yrittänyt selvitä, mutta tuntuu epäreilulta, että olen täysin lääkärien armoilla? Miten käy muutaman vuoden kuluttua, kun Pohteen toimintaa on ajettu alas ja kuntoutusta ei saa?
Täysin yksin
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.