Läheiseni sairastaa pitkälle edennyttä muistisairautta sekä useaa fyysistä sairautta. Viimeisen puolen vuoden aikana hän on ollut sairaalassa kahteen otteeseen pahan infektion takia.
Viimeisen sairaalajakson jälkeen hän oli kaksi viikkoa hoidon tarpeen arviointijaksolla hoitolaitoksessa, josta hänet kotiutettiin muutama viikko sitten. Ennen hoitojaksoa kaatuilua on ollut kotona, sekä harhaisuutta. Hän ei osaa painaa hälytysnappia hädän hetkellä, koska ei muista mikä ranneke on.
Hyvinvointialueelta saadun tiedon mukaan apu kotona kaatuiluun on kypärä, suojat sekä kaatumisen sattuessa hälytin, joka aktivoituu. Avun saanti voi kuitenkin kestää jopa 2–3 tuntia.
Hän kävelee muutaman askeleen rollaattoriin nojaten. Kotipalvelu kävi ennen sairaalajaksoa neljä kertaa vuorokaudessa ja juuri pidetyn hoidontarpeen arviointipalaverin jälkeen käyntejä lisättiin viiteen, vieläkään pisteet eivät riittäneet ympärivuorokautiseen hoitoon.
Pisteet eivät yhäkään riitä, vaikka liikkuminen on yhä vaikeampaa. Välillä hänet hoidetaan sänkyyn, ruoka jää syömättä ilman valvontaa, hän ei tiedä missä hän on, hän on yksin hukassa omassa kodissa.
Tällä hetkellä hän on kotona ja makaa sängyssä, selaa lehtiä. Vaihtelua päiviin tuovat ainoastaan kotipalvelun pikaiset perushoitokäynnit. Muuten hän on yksin, kukaan ei kuule vaikka huutaa, kukaan ei rauhoita kun pelottaa, kukaan ei lohduta kun harhat valtaavat mielen.
Hänen harras toive on ollut jo pitkään, että hän saisi piikin ja pääsisi pois. Tällaisenko loppuajan tahdomme antaa heille, jotka ovat hyvinvointivaltion työllään antaneet meille!
Me läheiset emme voi ottaa hoitovastuuta oman sairauden ja asumisolosuhteiden vuoksi.
Yksin oot sinä ihminen
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.