Oulun asunnottomien palvelukeskuksen "Kenttätien" ruokailujen lopettamista on vaikea ymmärtää.
Diakoniatyöntekijänä näen arjessa, mitä tällaiset päätökset tarkoittavat ihmisille – ei paperilla, vaan oikeassa elämässä. Työssämme ohjaamme yhä enemmän ihmisiä ruokailemaan palvelukeskukseen, kaikki heistä eivät välttämättä ole asunnottomia.
Monelle kohtaamalleni ihmiselle palvelukeskus ei ole vain paikka, jossa käydään. Se on paikka, johon uskaltaa tulla. Paikka, jossa saa olla hetken turvassa ja tulla nähdyksi. Ja usein se alkaa niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin lämpimästä ateriasta.
Ruoka ei ole heille lisäpalvelu. Se on se hetki päivästä, joka kannattelee.
Kun ihminen tulee nälkäisenä, uupuneena ja epätoivoisena, ruoka ja pieni hengähdys voivat olla ratkaisevia. Vasta sen jälkeen syntyy tila pysähtyä, jutella ja ehkä ottaa vastaan apua. Ilman tätä hetkeä moni jatkaa matkaa – usein yksin.
Siksi ruokailujen poistaminen ei ole vain yhden palvelun vähentämistä. Se katkaisee sen ensimmäisen, kaikkein matalimman kynnyksen kontaktin.
Asunnottomuus on muutenkin usein monen tekijän summa. Taustalla voi olla mielenterveyden haasteita, päihderiippuvuutta ja erilaisia elämänkriisejä, kuten ero, menetys tai yllättävä elämäntilanteen muutos.
Kun tällaisessa tilanteessa viedään yksi arkea tukeva perusasia pois, jäljelle jää entistä enemmän selviytymistä ilman tukea.
Lyhyellä aikavälillä päätös voi näyttää säästöltä. Työssäni näen kuitenkin toisen puolen: kun arjen perustat horjuvat, ongelmat kasaantuvat. Se näkyy lisääntyvinä kriiseinä, heikentyvänä terveydentilana ja syvenevänä syrjäytymisenä.
Puhumme usein siitä, että jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Se mitataan juuri tällaisissa tilanteissa.
Oulussa meidän pitäisi pystyä parempaan. Yhden lämpimän aterian arvo ei ole vain sen hinnassa. Se on siinä, mitä kaikkea se mahdollistaa.
Joskus se on se ensimmäinen askel takaisin ihmisarvoiseen elämään.
Jonna Ollakka
päihde- ja kriminaalityön diakonityöntekijä, Oulu