Kiitos Iin sosiaalityöntekijöille epäkohtien esille tuomisesta (Kaleva 13.12). Teidän ansiosta ymmärrän paremmin, miksi avun saaminen on ollut tuskaa kuluneen syksyn aikana. Olen kokenut, että inhimillinen kohtaaminen on puuttunut sosiaalityöstä, ja ettei tässä hetkessä ketään kiinnosta kuunnella ja kohdata aidosti.
Olen kahden pienen lapsen äiti. Väsynyt äiti, sillä vauva valvottaa ja tahtoikäinen raivoaa ja uhmaa harva se päivä. Varmaan ihan tavallista lapsiperheessä, mutta jos ei saa yhtään ehjää yötä nukkua kuukausiin, vuoteen, siitä tulee sietämätöntä.
Turvaverkkomme on pieni, joten apua on hyvin niukasti tarjolla. Soitin ensimmäisen kerran sosiaaliohjaajalle elokuun alussa ja pyysin apua, kun olimme sinnitelleet jo kuukausia. Arjen haasteet kävivät liikaa voimille ja öisin olin todella syvissä vesissä. Siis todella syvissä vesissä!
Pyysin avuksi perhetyötä tai ylipäätään jotakin konkreettista apua. Puhelussa koin, että minun piti perustelemalla perustella miksi tarvitsemme apua, ja sain vastaukseksi vain sosiaalijargoniaa. Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut kuunnella niin monimutkaista puhetta.
Lopulta puhelu päättyi sanoihin ”soitan elokuun lopussa”. Olin puulla päähän lyöty, sillä pyysin apua ja jäin tyhjän päälle. Koin vahvasti ettei minua uskottu, enkä tullut kuulluksi. Jäin yksin vaikean tilanteen kanssa, koska akuuttiin avunpyyntööni vastattiin ”palataan asiaan kolmen viikon päästä"!
Viikot vierivät ja ne vaihtuivat kuukausiin. Yritimme vain selviytyä. Kulutin voimavarojani avun hakemiseen ja sen perustelemiseen. Lopulta lokakuun lopussa saimme perhetyöhön kolmen kuukauden päätöksen, mutta meistä riippumattomista syistä aloitus lykkääntyi. Nyt joulukuussa yli kolmasosa sovitun palvelun ajasta on mennyt ennen kuin meille nimetty perhetyöntekijä pääsi käynnille.
Marraskuun puolivälissä erään erittäin tuskaisen yön jälkeen soitin sosiaalipäivystyksen numeroon ja kysyin neuvoa, miten saada apua. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku sosiaalitoimessa kohtasi inhimillisesti koko syksynä.
Kiitos siitä, mutta samalla hänen sanat kylmäsivät. Hän muistutti, että viime kädessä lapset voidaan hakea pois, jos emme enää jaksa. Se tuntui epäreilulta, sillä olimme hakeneet apua jo kuukausia sitten tuloksetta. Puhelusta kirjattiin lastensuojeluilmoitus, jolla ei mielestäni ollut mitään merkitystä. Ei se ainakaan auttanut meitä tai parantanut avun saamista.
Koko tämä syksy on ollut tuskaisen rankka ja asiointi sosiaalitoimen kanssa vahvasti kertoo sen, että yhteiskunta on mennyt täysin rikki hyvinvointialueen myötä. Iin sosiaalityöntekijöiden haastattelun kautta ymmärrän nyt asiakasohjausryhmän aiheuttaneen meille epäinhimillisiä viiveitä eri vaiheissa, ja tilanteeseen nähden järjettömiä, meille sopimattomia palveluehdotuksia.
Tosin en tiedä varmaksi mitä taustalla on asioidemme käsittelyssä tapahtunut, kun kukaan ei ole kertonut.
Perhe- ja sosiaalipalvelujen ja OYS-psykiatrian toimialuejohtaja Leena Mämmi-Laukan mukaan asiakasohjausryhmän yhtenä tehtävänä on arvioida, onko myönnettävä palvelu vaikuttavaa ja kustannustehokasta.
Jos tarkastellaan vain annetun palvelun vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta, katsotaan neulansilmän läpi asioita. Tarkasteluun pitäisi ottaa koko palveluketju ensikohtaamisesta alkaen, sillä asioilla on tapana mutkistua, kun viikot muuttuvat kuukausiksi ja voimavarat loppuvat. Meidän perheen tapauksessa vaikuttavuus ja kustannustehokkuus menetettiin jo syyskuussa, kun apua ei saatu ajoissa. Sen jälkeen on menty selviytymismoodilla ja menetetty luottamus yhteiskunnan apuun.
Yhteiskunta on todella rikki ja sairas, jos on resursseja viedä lapset pois kodistaan, eikä auttaa, kun apua pyydetään ja halutaan ottaa vastaan. Se on surullista! Surullista on sekin, että tämän syksyn aikana olen ensimmäistä kertaa käsittänyt, miksi tapahtuu perhesurmia. Yön pimeät tunnit ovat puhuneet minulle niistä paljon.
Väsynyt äiti
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.