"Huumeiden hankkiminen on nuorista helppoa."
"Nuorten mielenterveyden ongelmat ovat rajussa kasvussa."
"Vain 28 prosenttia on kokenut kahden viikon sisällä positiivista mielenterveyttä."
"34–46 prosenttia on ollut vuoden aikana huolissaan mielialastaan."
"Jopa puolella nuorista on vaikeuksia oppimistaidoissa."
"Koulu-uupumus lisääntyy."
Lauseet ovat suoria lainauksia Pohteen verkkosivuilla olevasta hyvinvointikertomuksesta, jossa kerrotaan: Mitä huolia on nuorten hyvinvoinnissa.
Nuorten hyvinvoinnissa on lukuisia huolestuttavia seikkoja, joille ei tunnuta saavan ratkaisua. Mikäli nuoriso kokee, että on helpompi saada huumeita kuin hoitoa, niin onko Suomesta tulossa kovaa kyytiä huumemyönteinen yhteiskunta, jossa mielenterveyshaasteiden kanssa kamppailevat kokevat itsehoidon olevan ainoa avain onneen?
Ystäväni nuoren henkinen vointi romahti kevättalvella. Ystäväni oli tuolloin työmatkalla ja saapumassa kotiin vasta myöhään yöllä. Siispä pakkasin nuoren autoon ja suuntasin tukihenkilön roolissa kohti ruuhkaisaa päivystystä.
Hoitajat ja lääkärit hoitivat mielestäni työnsä ensiluokkaisesti. Kaikki kohtasivat itsemurhaa suunnitelleen nuoren aidosti ja hätä otettiin todesta. Kahden keskusteluhetken jälkeen poistuimme yön selkään puhelinnumeron kanssa, johon saa soittaa, mikäli tilanne kriisiytyy entisestään. Osastolle ei nimittäin sopinut, jota päivystyksessä meille aidosti harmiteltiin.
Sisälläni syttyi raivonpilkahdus. Mikä on riittävä piste, että hoitoa saa? Pitääkö mennä äärimmäisyyksiin ja konkreettisiin tekoihin? Saako hoitoa ainoastaan he, jotka tuurilla mahtuvat osastolle?
Korulauseissa puhutaan ennaltaehkäisystä.
Hyvinvointikertomuksen mukaan: "Koulussa on liian vähän turvallisia aikuisia, joiden kanssa nuori kokee voivansa jutella mieltä painavista asioista. Keskusteluvaikeuksia vanhempien kanssa on enemmän kuin ennen."
Väitän koulutsemppareiden säästäneen pitkän pennin julkisista varoista kohdatessaan nuorisoa sekä parantaneet merkittävästi kohtaamiensa nuorten elämänlaatua. Tämä jos mikä on matalan kynnyksen toimintaa ja loistavaa ennaltaehkäisyä. Miksi pitää vastata vasta hätähuutoon, kun kuiskauksenkin avulla on mahdollista vuorovaikuttaa?
Kertomuksessa huomionarvoista on myös havainto:
"Nuorillakin on digiongelmia. Noin 24–30 prosenttia yrittää usein vähentää internetin käyttöä, mutta ei onnistu."
Kuitenkin enenevissä määrin palvelut siirtyvät digiaikaan. Koen tässäkin kohdassa törmänneeni ristiriitaan.
Nuorten ruutuaikaa halutaan vähentää, mutta kuitenkin se saattaa olla ainoa paikka, missä voi kohdata toisia ihmisiä.
Kiinnitän huomiota myös sanaan nuorillakin. Siis meidän keski-ikäisten lisäksi..