Hyvä kotihoito auttaa ihmistä elämään pidempään omassa kodissaan, jos hoidon tavoitteena on toimintakyvyn vahvistaminen ja sen ylläpitäminen. Tämä vahvistaa sosiaalista kanssakäymistä, jonka seurauksena on psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi ja parempi elämänlaatu.
Tämä edellyttää hoitajilta yksilön arvostuksen lisäksi sydämellä tehtävää työtä, läsnäoloa ja perustarpeiden huomioimista kaikkina vuorokauden aikoina. On huomioitava riittävä yöuniuni, hygienia, avustaminen peseytymisessä, suun hoidossa, wc-toimissa ja pukeutumisessa.
Tähän kuuluu säännöllisen ja monipuolisen ravinnon saaminen samoihin kellonaikoihin, ruoan valmistaminen tai valmiin ruoan lämmittäminen ja tarjoaminen sekä syönnin seuranta, koska ruoka voi muutoin jäädä lautaselle tai jääkaappiin.
Hoitaja huolehtii lääkkeiden antamisesta ja terveydentilan seurannasta, johon kuuluvat verenpaineen ja painon säännölliset mittaukset, toiminnan ylläpito, liikkumisen tukeminen ja kuntouttavat harjoitukset, sekä mahdollinen ulkoiluttaminen terveydentila huomioiden.
Käytänteitä seuranneena vapaaehtoisena hoidon avustajana olen huomannut, etteivät kaikki kriteerit toteudu kotihoidossa. Esimerkiksi aikaikkunat eivät toimi käytännössä.
Ruokailuaikojen välit venyvät joko liian pitkiksi tai ovat liian lyhyitä. Jos ruokailuaikojen välit ovat liian pitkät, asiakas voi tyydyttää nälkänsä välipaloilla, jonka jälkeen ruoka ei enää maistu. Jos välit ovat liian lyhyet, ruoka ei tällöinkään maistu. Säännöllinen ruokarytmi tarkoittaa 3–5 tunnin välein syömistä.
Nukkumaanmenoaika voi olla liian aikainen tai liian myöhäinen, jolloin unirytmi häiriintyy. Säännöllisyys ja rutiinit edistävät hyvinvointia, parantavat mielialaa, jaksamista ja yleistä vireystilaa.
Olen todennut, ettei 15–20 minuuttia ole riittävä aika tehtävien suorittamiseen. Tarvitaan ainakin 30–45 minuuttia. Mielestäni aikaikkunat pitäisi kokonaan poistaa ja sen sijaan hoitoon käytettäisiin kulloinkin tarvittava aika, joka olisi vähintään 30 minuuttia. Tällä voitaisiin päästä hyviin hoitotuloksiin.
Hoitajien suuri määrä, vaihtuvuus ja ilmeinen kiire luovat henkilössä turvattomuuden tunnetta. Tällöin ei myöskään informaatio toimi asiakkaan, läheisen, hoitajien eikä työnjohdon välillä.
Julkisella puolella, esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueella, epäkohtien esille otossa vedotaan aina hoidettavien asiakkaiden suureen määrään. Tilanne käsitykseni mukaan helpottuisi, jos hyvinvointialue suostuisi yhteistyöhön yksityisten hoivapalvelujen kanssa, koska kotihoidon kehittäminen toimivaksi edellyttää juuri hyvää yhteistyötä.
Mikä on syynä, ettei yhteistyö yksityisen ja julkisen kotihoidon välillä toimi kaikissa kunnissa niin kuin se toimii esimerkiksi Oulun sairaanhoidon piirissä?
Palveluseteli on hyvinvointialueen myöntämä maksusitoumus. Palvelusetelin avulla asiakkaan pitäisi saada itse ostaa yksityiseltä palvelutuottajalta kotihoitoa, kuten hoivaa, julkisen palvelun lisäksi samoin oikeuksin kuin muissakin sosiaali- ja terveyspalveluissa. Palveluseteliin on oikeus kaikilla palvelua tarvitsevilla myös maaseutupaikkakunnilla. Tämä olisi ratkaisu moniin kysymyksiin, ja antaisi vakautta toimintaan ja valinnanvapautta hoitoon pyrkiville.
Kun ihminen kokee, että yhteiskunta pitää hänestä huolta ja hoitohenkilökunta tekee parhaansa, hän kokee olonsa turvalliseksi. Tekisimmekö toisillemme sen minkä toivoisimme itsellemme tehtävän, kun olemme iäkkäitä tai vanhuksia, hauraita ja kaikkensa antaneita, puolustuskyvyttömiä toistemme tahdon varassa eläviä? Ihminen saavuttaa tavoittelemansa onnellisuuden auttamalla toisia.
Minkälaisen jäljen jätämme tai muiston jälkeemme tuleville? Siihen voimme vastata teoillamme.
Terttu Jurvakainen
kuvataiteilija, kanssakulkija, Muhos