Toimin ohjelmakoordinaattorina Abilis-säätiössä, joka rahoittaa vammaisten ihmisten itse suunnittelemia ja toteuttamia hankkeita globaalissa etelässä. Työssäni olen nähnyt, miten vammaiset voivat muuttaa yhteisöjään ja rakentaa parempaa tulevaisuutta, kun heille annetaan mahdollisuus.
Tällainen toiminta on yhdenvertaisuuden ytimessä – sekä Suomessa että maailmalla.
Meillä täällä Suomessa, myös Oulun seudulla, vammaisten oikeudet ovat edelleen kaukana yhdenvertaisuudesta. Tämä näkyy työmarkkinoilla, palveluissa ja jopa keskusteluissa vammaisten henkilöiden tarpeista. On aika herätä näkemään vammaiset voimavarana, ei pelkkänä kustannuseränä.
Vammaiset ihmiset ovat osa työelämää – ei vain työntekijöinä, vaan myös työnantajina ja yrittäjinä. Moni meistä, kuten minä itse, toimii henkilökohtaisten avustajien työnantajana. Työllistän avustajia, joiden työ on elintärkeää itsenäisen elämäni mahdollistamisessa. Kuitenkin avustajien rekrytointi on jatkuva haaste, sillä alan palkkaus on alhainen, ja se nähdään usein vähemmän arvostettuna työnä. Tämä on ongelma, johon tarvitaan ratkaisuja.
Vammaiset kohtaavat edelleen syrjintää myös työnhaussa. Vaikka osaamisemme ja potentiaalimme ovat yhtä vahvoja kuin kenen tahansa, fyysiset rajoitteet tai ennakkoluulot voivat johtaa siihen, ettei meitä oteta vakavasti.
Tämä ei ole vain epäoikeudenmukaista – se on myös taloudellisesti lyhytnäköistä. Työmarkkinoiden avoimuus kaikille vahvistaa koko yhteiskuntaa.
Suomen nykyiset puheet sosiaalietuuksien ja vammaispalveluiden leikkauksista herättävät huolta. Henkilökohtainen apu, joka mahdollistaa monille vammaisille itsenäisen elämän, on joutunut uhan alle. Hyvinvointivaltio on rakennettu yhdenvertaisuuden ja ihmisarvon periaatteille – mutta mitä tapahtuu, jos heikoimpien tarpeista leikataan?
Samalla kehitysyhteistyön leikkaukset varjostavat vammaisten oikeuksien toteutumista globaalissa etelässä. Vaikka Abilis-säätiö ei ole vielä kärsinyt leikkauksista, tulevaisuus on epävarma. Jos säästöt kohdistuvat myös meihin, se vaikeuttaa työtämme tukea vammaisten itsenäisyyttä ja osallisuutta siellä, missä tarve on suurin.
Oulun kaltaisessa kaupungissa, joka tunnetaan aktiivisesta kansainvälisestä yhteistyöstään, näitä kysymyksiä tulisi pitää tärkeinä myös paikallisesti.
Hiljattain Helsingissä järjestettiin jälleen Kalle Könkkölä -symposium, jossa käsiteltiin vammaisten oikeuksia. Könkkölän tunnettu periaate, "Ei mitään meistä ilman meitä," muistuttaa meitä siitä, että vammaiset ihmiset on otettava mukaan kaikkeen heitä koskevaan päätöksentekoon. Tämä ajatus on yhtä ajankohtainen Suomessa kuin globaalisti.
Meillä on Oulussa ja Suomessa mahdollisuus näyttää esimerkkiä. Hyvinvointivaltion todellinen arvo mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimpiaan. Tämä koskee niin työelämän esteettömyyttä, yhdenvertaisia palveluita kuin kansainvälistä vastuunkantoa. Nyt tarvitaan tekoja – ei pelkkiä puheita.
Lassi Murto
ohjelmakoordinaattori, Ablis-säätiö