Kari U. Kataja esittää Kalevan mielipidekirjoituksessaan (24.10.) olennaisia kysymyksiä. Mikä lukemattomista maailman uskonnoista on oikea? Tähän vastaisin itse: ei mikään. Olen tosin itse kristitty, pappi, ja katson maailmaa ja Jumalaa tästä näkökulmasta. Olisi kuitenkin epärehellistä vetää yhtäläisyysmerkkejä kristinuskon ja perimmäisen totuuden välille.
Uskonto sinänsä on inhimillinen rakennelma, vaikkakin sen syntyyn on voinut vaikuttaa väkevä kokemus jumalallisesta. Inhimillinen kieli tai ihmisten piirtämät kuvat eivät kuitenkaan kykene esittämään jumalallista todellisuutta sellaisena, kuin se on. Parhaimmillaankin ne ovat suuntaviittoja, jotka johdattelevat ihmistä ikuista totuutta kohti. Jos kokemus suuremman läsnäolosta ja yhteydestä toinen toisiimme vahvistuu ihmisessä, suuntaviitat ovat varmasti kohdillaan. Minäkin pyrin parhaani mukaan kulkemaan tässä kristityn polkua pitkin.
Kataja mainitsee myös Raamatusta välittyvän kuvan vihaisesta ja kostonhimoisesta Jumalasta. Vanhasta testamentista voimme tällaisen aika ajoin löytääkin. Samalla voimme kuitenkin huomata, miten ihmisen käsitys Jumalasta muuttuu Raamatun tuhatvuotisen syntyhistorian aikana. Jeesuksen kautta kohdattu taivaallinen Isä on hyvin toisenlainen, kuin minkä osa Vanhan testamentin kertomuksista esittää. Joudumme siis hyväksymään myös Raamatussa näkyvän kehityksen ja inhimillisen roson.
Mitä tulee vielä oikean uskonnon ja totuuden rajoihin, Kataja vertaa osuvasti lestadiolaisuutta ja laajemmin kristinuskoa. Jos suhtaudumme kriittisesti herätysliikkeen vetämiin rajoihin, voimme yhtä lailla kritisoida kirkkoa tai koko kristinuskoa samasta asiasta. Rajojen vetäminen palvelee kuitenkin pohjimmiltaan ihmisen itsekkäitä tarpeita. Näkisin parhaaksi vähentää tiukkaa rajanvetoa ja keskittyä siihen hyvään, mitä voimme henkilökohtaisesta ja yhteisöllisestä uskosta saada, ja miten voimme sen avulla palvella meidän ympärillämme olevia.
Joonas Vapaavuori
pappi, Oulu