Löysin menneen syksyn lukuretkilläni mielenkiintoisia uusia asioita Suomen menneisyydestä. Vaikkapa sen, että 1918 sisällissodan jälkeen Suomen Karjalassa oli neljä tappeluseuraa: Suomen valkoiset, Venäjän "kulakit" (entiset tsaarin kannattajat), SKP eli Moskovassa perustettu Suomen Kommunistinen Puolue ja NKP eli Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue.
On varsin selvää, että valitettavasti mitään yhtenäistä ukrainalaista yhteiskuntaa ei ole nykyään Ukrainassakaan.
Monelta on jäänyt varmasti huomaamatta, millainen Ukrainan tasavalta oli, kun Volodymyr Zelenskyi valittiin presidentiksi. Nykyiset korruptiouutiset siitä kertovat vuosien jälkeen vain murusen. Hyvä veli -systeemi oli tasavallan arkea. Arki on jäänyt Vladimir Putinin kansanmurhan ja Venäjän valloittajan hirmutekojen varjoon. Mutta ukrainalaisten aivan uskomaton itsenäisyyden tahto on kaikesta huolimatta aivan jumalainen.
Seuraavilla riveillä päälähteenä on professori Maria Lähteenmäen upea historiateos Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa (Gaudeamus 2022).
Aletaanpa vaikka siitä, että silloinen Neuvostoliiton ohranapoliisi Tseka murhasi Ukrainassa 444 kapinallisjohtajaa vuonna 1921, yli sata vuotta nykyhirveyksiä ennen.
Lenin kirjoitti Neuvostoliiton pääministeri Molotoville, että "heidän tulee antaa oppitunti, jotteivat nämä uskaltaisi tulevaisuudessa edes ajatella vastarintaa bolsevikkeja vastaan".
"Vapaaehtoinen kollektivisointi" oli karmea toiminto Ukrainassa. Vastarintaa tehneiden talonpoikien vaimot ja lapset ajettiin kodeistaan, ihmisiltä vietiin jopa vaatteet päältä ja jäljellä olleet ruokatavarat myrkytettiin. Ukrainalaiset saivat kuolla nälkään, sillä valtion etu oli aina etusijalla. Nälkiintyneet ihmiset söivät koiria, rottia, hyönteisiä ja kasvien juuria.
Ukrainan maaseutukylissä ryhmä nälkiintyneitä naisia hyökkäsi virkailijoiden kimppuun, ja he murtautuivat kollektiivitilojen varastoihin. Vuonna 1930 tehtiin Ukrainassa yli 2 000 massaprotestia.
Epäilyttävät henkilöt ja kokonaiset kylät päätyivät rangaistuslistalle. Nälästä seonneet ihmiset sortuivat lopulta kannibalismiin. Eräs äiti söi nälkäänsä lapsenlapsensa, eräs isä kaksi tytärtään, toinen tyttärensä ja poikansa, kolmas tappoi kirveellä poikansa, jottei perheessä olisi ollut niin paljon syöjiä.
Toiset hylkäsivät lapsensa porraspieliin ja kuoppiin, jottei tarvinnut katsoa lastensa kuolevan nälkään.
Mutta tiedämmekö, mitä myös Karjalan asukkaat oikeasti ovat kokeneet? Miten heidän "isänmaansa Venäjä" heitä kohteli ennen heidän muuttoaan siirtolaisina "oikeaan" Suomeen?
Ainakaan kannibalismista Karjalassa eivät historialähteet ole kertoneet. Monissa yhteyksissä – myös Ukrainan nykytilanteessa – on kirjoitettu myös valtaapitävien kannanotoissa, että ”Venäjä pettää aina”.
Monet punapakolaiset menivät Karjalaan "puhtain vilpittömin mielin" rakentamaan "kaikille hyvää yhteiskuntaa". Viimeistään Stalinin vainojen aikana he olivat "tapettavia vihollisia". Kymmeniä tuhansia ammuttiin syyttömästi.
Toisen maailmansodan seurauksena Karjalasta joutui siirtymään turvaan muualle Suomeen 300 000 siirtolaista, joita monilla paikkakunnilla kohdeltiin vihollismaan väkenä.
Venäjä on aina ottanut alueekseen valloittamansa maa-alan. Sen se teki Karjalasta ja niin tekee myös Krimistä ja valloittamastaan Kaakkois-Ukrainasta. Näin se tekee USA:n presidentin yhteistyösopimuksella, diilillä, nytkin.
USA ja Venäjä todennäköisesti sopivat Trumpille sopivan diilin Venäjän arvokkaista harvinaisista maamineraaleista. Ukrainalaisten on pakko tehdä niin kuin Karjalan evakoiden Suomessa, jatkaa elämäänsä muussa osassa Ukrainaa tai muuttaa muualle. Onhan sen yksilön tasolla karmeaa kokemusta. Vain elossa pysyminen saattaa tuntua paremmalta.
Olavi Keinänen
FM, Kempele