Kalevassa on ollut viime aikoina kannanottoja taiteesta, sen merkityksestä.
Ajan henki näyttää edellyttävän sitä, että luovuudestaan toimeentulevalta odotetaan teostensa ja osaamisensa tuotteistamista. Joillekin se onnistuu, toisille ei.
Työelämä käy läpi murroskauttaan myös kulttuuri- ja taidetyön kentällä. Elämme yksilöllisen valinnan, kilpailun ja suorittamisen aikakautta.
Taiteeseen ja luovuuteen liittyvät ajattelumallit teosten arvottamisesta tai niiden kilpailuttamisesta keskenään tuntuvat minusta tarpeettomilta. Ketkä sitä oikeastaan vaativat taiteen tekijöiltä? Käsittääkseni eivät he niinkään, jotka saavat istahtaa valmiiksi katettuun pöytään ja nauttia eri taidemuotojen hedelmistä makunsa mukaan, kuten taiteen ystävät.
Ehdot tuntuvat kumpuavan ennemminkin taidetta määrittävien tahojen suunnalta. Pelkistäen ilmaistuna: hyväksyen tai hyljäten. Pitäydytäänkö arvosteluperusteissa pääsääntöisesti ammatillisen tason merkittävyydessä, vai valitaanko voittaja muun henkilökohtaisen mittapuun mukaan?
Luovuuden ilmitulo teosten muodossa on tekijänsä itseisarvo, jota ei pitäisi kilpailuttaa. Kilpailuasetelmasta esimerkkinä mainittakoon useanlaiset palkitsemistavat, joilla taiteilija saa julkisuutta sekä nostetta tuotannolleen että toimeentulolleen. Onni on tuossa tapauksessa yhdellä ja kesä kaikilla. Oletan "rannalle jääneiden" turhautuneen, jopa vihastuneen ja lamaantuneen.
En koe luovuuden syvintä ilmenemismuotoa tuotteena. Uniikki teos ei ole tavaran arvoon verrattavissa, joskaan ei voi välttyä vastakkaiselta ajatukselta, kun kuulee miljoonien arvoisista taidemarkkinoista ja ketkä siitä hyötyvät. Vähiten yleensä taiteilijat, edesmenneistä tekijöistä puhumattakaan.
Parhaimmillaan luova toiminta aktivoi omanarvontunnetta ja lisää toiveikkuutta. Se toimii myös heijastepintana tietoisuuden heräämiselle, itsetutkiskelulle sekä ihmismielen ymmärtämiselle. Luovuus ei edellytä ilmentyäkseen taloudellista muusaa. Luomisen vimma on kuin elävä liekki.
Tapani Kurttila
kuvanveistäjä, Lapua/Ii