Karel Kekkonen kysyi Kalevassa 7. kesäkuuta julkaistussa kirjoituksessaan, kuka hyötyy turvallisuuspuheen muuttumisesta turvattomuuspuheeksi. Kysymys on tärkeä.
Vielä tärkeämpää on kysyä, millainen turvallisuuspuhe lisää toimintakykyä, ei ahdistusta.
Huono turvallisuuspuhe tuottaa pelkoa, klikkejä ja poliittista pääomaa. Se voi oikeuttaa määrärahoja, kasvattaa organisaatioita ja saada kriittiset kysymykset näyttämään vastuuttomuudelta. Tässä Kekkonen on oikeassa.
Demokratian pitää pystyä kysymään myös puolustusmenoista: kuka päättää, kuka valvoo ja muuttuvatko eurot suorituskyvyksi vai rönsyiksi?
Tästä ei silti seuraa, että puolustus ja muu yhteiskunta pitäisi asettaa vastakkain. Puolustus ei ole hyvinvointivaltion ulkopuolinen saareke, vaan yksi sen perusedellytyksistä.
Koulutus, terveydenhuolto, työpaikat ja kansalaisten vapaus tarvitsevat valtion, joka kykenee suojelemaan itseään. Turvallisuus ei ole hyvinvoinnin kilpailija. Se on sen kehikko.
Juuri siksi puolustus ei saa sairastua omaan sote-tautiinsa. Koska Venäjän uhka on todellinen ja pitkäkestoinen, puolustusrahojen käytön pitää olla poikkeuksellisen kurinalaista.
Yksikään euro ei saa muuttua symboliseksi varautumiseksi, konsulttikerrokseksi tai organisaation omaksi itsepuolustukseksi. Hyvä tarkoitus ei riitä. Tarvitaan tuloksia, avoimuutta ja valvontaa.
Samalla on sanottava suoraan, ettei Venäjän uhan vähättely ole viatonta realismia. Siitä hyötyy hyökkääjä, joka toivoo Euroopan väsyvän ja riitelevän.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ei ole median luoma mieliala, vaan Euroopan turvallisuusjärjestystä muuttanut tosiasia. Suomen ei pidä pelotella itseään toimintakyvyttömäksi, mutta vielä vaarallisempaa olisi lohduttaa itsensä sinisilmäiseksi.
Tarvitsemme siis kolmannen tavan puhua turvallisuudesta: ei paniikkipuhetta eikä vaikenemista, vaan toimintakyvyn puhetta. Sellaista, joka kertoo rehellisesti uhista, mutta myös siitä, mitä valtio, kunnat, yritykset, järjestöt ja kansalaiset voivat tehdä.
Hyvä turvallisuuspuhe ei vie tulevaisuudenuskoa. Se antaa tunteen, että tulevaisuutta voidaan puolustaa.
Tässä kokonaisturvallisuuden todellinen testi alkaa. Jos varautuminen tarkoittaa vain asejärjestelmiä ja prosenttitavoitteita, se jää vajaaksi.
Turvallisuutta ovat myös toimivat sote-palvelut, huoltovarmuus, luotettava tieto, saavutettava viestintä ja se, että vammaiset henkilöt, ikääntyneet ja lapset eivät unohdu kriisissä asuntoihinsa, hoivakoteihinsa tai palvelujärjestelmän katveeseen.
Suomi ei tarvitse vähemmän turvallisuuspuhetta. Se tarvitsee parempaa turvallisuuspuhetta: vähemmän pelkoa, enemmän vastuuta ja enemmän käytännön varautumista.
Tulevaisuudenusko ei synny uhkien kiistämisestä, vaan siitä, että vaikeistakin asioista voidaan puhua rehellisesti menettämättä järkeä, vapautta ja ihmisarvoa.
Lassi Murto
vammaisoikeusvaikuttaja ja kokonaisturvallisuuden asiantuntija, Raisio