Samalla, kun Suomi on ottanut paikkansa Natossa ja puolustusmenot kasvavat, yhteiskunnan yleinen tulevaisuudenusko ja turvallisuudentunne eivät vaikuta ainakaan kasvaneen.
Iltapäivälehdet julkaisevat tasaiseen tahtiin artikkeleita siitä, miten Suomi varautuu sotaan, ja miten tiedustelutietojen mukaan Venäjä saattaa hyökätä lähes koska tahansa.
Näiden artikkeleiden todellista tarkoitusperää on vaikea hahmottaa, ellei sitten julkaisujen ainoa tarkoitus ole kerätä lukukertoja.
Kuka tai mikä taho siis hyötyy turvallisuuspuheen, tai pikemminkin turvattomuuspuheen, kasvusta?
Organisaatiot pyrkivät usein oikeuttamaan oman olemassaolonsa tekemällä itsestään mahdollisimman tärkeitä.
Armeijat ja puolustusvoimat eivät siis ole pelkästään neutraaleita faktojen tuottajia kuvatessaan turvallisuusympäristön muutosta, vaan ne pyrkivät oikeuttamaan oman roolinsa.
Samalla, kun myös poliitikkojen tavoite on oikeuttaa puolustusmäärärahojen kasvu, pyritään tähän demokraattisessa järjestelmässä hakemaan oikeutusta kansalaisilta. Oikeuttamisessa luonnollisesti tehokkainta on korostaa ulkoista, ja Suomen tapauksessa aivan todellista, uhkaa.
Kehitys voi kuitenkin kääntyä itseään vastaan, jos koko yhteiskunta hiljalleen sammuu kaikkien panosten siirtyessä vain turvallisuuden lisäämiseen.
Pahimmassa tapauksessa koko yhteiskunta militarisoituu äärimmilleen ja armeija imee lähes kaikki yhteiskunnan taloudelliset ja inhimilliset resurssit. Tästä karmeimpina esimerkkeinä toimivat autoritaariset valtiot, kuten Venäjä.
Suomessa tilanne ei ole vastaava, mutta voidaan kuitenkin nähdä, että erityisesti nuorten tulevaisuudenuskoon sekä laajempaan taloudelliseen aktiivisuuteen turvattomuuspuhe voi vaikuttaa.
Puolassa tulevaisuuteen suhtaudutaan myönteisesti (HS 30.4.). Kuitenkin Puola, kuten myös Suomi, ovat aggressiivisesti toimivan Venäjän naapurimaa.
Puolassa tilanne ei kuitenkaan näytä johtaneen sellaiseen lamaannukseen, jollaisena ilmapiiri Suomessa voi näyttäytyä työttömyyden ollessa Euroopan huippua ja talouskasvun taas vastaavasti surkeaa.
Samalla velkaantuvassa Suomessa puolustusmenoille laajalla konsensuksella myönnetty carte blanche syö väistämättä resursseja muualta. Puolustuksen resursseilla tulisi saavuttaa lisää turvallisuutta, mutta resurssien käytön panos-tuotos-suhdetta on vaikea mitata.
Miten voidaan todellisuudessa arvioida sitä, miten paljon puolustusmenojen nosto todella madaltaa Venäjän hyökkäyshalukkuutta, joka saattaa riippua myös maan diktatorisen johtajan ja hänen lähipiirinsä henkilökohtaisesta psykologiasta?
Turvallisuuden korostuessa tätä turvallisuutta tuottavat organisaatiot ja byrokraattiset järjestelmät ovat ne tahot, jotka selvimmin hyötyvät. Muulta yhteiskunnalta resurssit kuitenkin vähentyvät.
Samalla turvallisuuteen ohjattujen resurssien kasvun oikeuttamiseen käytettävä puhe sekä tähän kytkeytyvä median toimintalogiikka, jossa uhkakuvien täyttämät raflaavat kirjoitukset saavat eniten lukukertoja, voivat pahimmillaan tukahduttaa sekä Suomen talouden että kansalaisten tulevaisuudenuskon ja luottamuksen.
Karel Kekkonen
Järvenpää