Japanin maanjäristys ydinvoimakatastrofeineen ja Libyan ja muun arabimaailman kuohunta ovat mullistaneet myös suomalaisten mieliä. Levottomuudet ovat kaukana, mutta silti moni miettii aiheellisesti, kuinka turvattua elämämme on Suomessa. Työskentelen turvallisuuden parissa, joten laajennan ajatustani jokapäiväiseen elämäämme, miten turvatuksi esimerkiksi vanhukset, lapset ja nuoret voivat kokea arkensa tai miten työikäiset jaksavat tehtäviensä ja velvoitteidensa paineessa.
Turvallisuuskysymys on sekin, kun puhutaan rapistuvasta tiestöstä ja muusta infrastruktuurista, vähenevistä poliisivoimista ja hälytyskeskusten muutospaineista. Entä koulumaailma, koventuneet arvot ja riittämättömyyden tunne? Jossakin mättää pahasti, kun nuoret päätyvät Kauhajoen ja Jokelan kaltaisiin ampumisvälikohtauksiin.
Suomessa yksinäinen vanhus saattaa olla kuolleena asunnossaan kuukausikaupalla ilman että häntä kukaan kaipaa. Jotakin on mennyt vikaan. Kun kituuttaa pienen eläkkeen turvin tai peräti ilman asuntoa tai työtä, silloin ei suunnitella tulevaisuutta.
Suurta epäoikeudenmukaisuutta on, että työntekijä saa kenkää, mutta johtoporras nostaa huikeaa palkkaa.
Turvallisuus alkaa siitä, että nuoret voivat luottaa tulevaisuuteen, saavat koulutuspaikan ja työtä ja löytävät paikkansa yhteiskunnasta. Hyvän elämän tärkeä sisältö on työ, mutta sen alle ei saa uupua. Eläkeikää ei saa nostaa, vaan jokaisella on oltava mahdollisuus päästä hyväkuntoisena eläkevuosilleen.
Turvallisuus on toisista ihmisistä välittämistä, mutta yhteiskunnalla on tänäänkin oma osuutensa hoidettavanaan. Vain siten palapelistä tulee ehjä kokonaisuus. Oulun seutu tarvitsee tulevaisuuden tekijänsä. Huominen on turvallisempi, kun se rakentuu yhteistyössä Oulun ja naapurikuntien kanssa. Siihen työhön minä kolmen lapsen isänä ja yhden pienen pojan pappana olen valmis.
Jarmo Haapaniemi asemamestari kunnanvaltuuston pj. kansanedustajaehdokas (sd.) Kempele