Muun muassa vanhusten eettisen hoitotyön laadusta kirjoitti Päivi Inberg (Kaleva 27.3./ Lukijalta).
Mielestäni eettisyyden toteutumista hoitotilanteessa voi tarkastella samanaikaisesti niin hoitajan kuin hoidettavan näkökulmasta. Kiireen nimeen yhdistetään paljon erilaisia asioita, muun muassa vanhusten kaltoinkohtelu hoitoyksiköissä. Noin oli jo 1980-luvulla työskennellessäni perusterveydenhuollon parissa terveyskeskusten vuodeosastoilla. Rutiinit piti hoitaa, sellainen oli käytäntö. Potilaan mielipidettä ei juuri kuunneltu: ”suihkuun vaan, vaikkei tahtoisikaan”.
Asiat täytyi tehdä usein vastoin eettistä näkemystään. Hoitohenkilökunnan taholta ei ollut suotavaa tuoda henkilökohtaisia näkemyksiään tai tunteitaan esille potilaskontaktien yhteydessä. Ihmettelin sitä jo silloin että, miksi ei? Inhimillisyydestähän siinä oli ja on edelleen suurelta osin kysymys. Tunteet ohjailevat henkilökunnan ja potilaan välille syntynyttä vuorovaikutusta niin hyvässä kuin huonossa.
En ole unohtanut opetusta, jonka koin hoitotilanteessa erään vanhuksen kanssa. Hän oli ollut kauan vuodepotilaana, puhumattomana, luomatta kontaktia keneenkään. Aamuiset rutiinit, kiireinen ilmapiiri, loivat pohjan tapahtuneelle.
Henkilökohtaiset huoleni sekä potilaan eräänlainen ”vastarinta” jäytivät mieltäni koettaessani syöttää hänelle aamupuuroa ja sen sekaan ujutettuja lääkkeitä. Jokaisen ruokailukerran yhteydessä hän sylkäisi tabletit lattialle. Mieltäni purkaen paiskasin lusikan puurolautaselle ja tein potilaalle selväksi, että olkaa sitten syömättä!
Kaduin tapahtunutta.”Säännöistä piittaamatta” istahdin potilaan vuoteen reunalle ja laskin käteni hänen kädelleen. Kerroin, että itselläni oli paljon huolia, ja että ne vaikuttivat osaltaan hermostumiseeni. Pyysin anteeksi. Kerroin ymmärtäväni hänen sairautensa luonteen, ja ettei liene helppoa olla ikään kuin objekti, joka rutiininomaisesti päivästä toiseen kohdataan ja kohdellaan erinäisin toimenpitein: osin jopa huomioimatta hänen inhimillistä perustarvettaan tulla nähdyksi ja kuuluksi tuntevana persoonana.
Kohtaamisemme opetti sen, kuinka tärkeää on puhua tunteistaan hoitotyönkin yhteydessä, aidosti, toiseutta kunnioittaen. Mieleeni on piirtynyt kuva potilaan kyynelehtivistä silmistä, joiden lomasta peilautuivat tunteet: yhteisymmärryksestä ja anteeksiannosta, jopa ilosta.
Kuivin poskin en selvinnyt itsekään. Häpeä irrotti otteestaan. Hoitotilanteet sujuivat jatkossa vapautuneesti. Yhtäkään tablettia ei enää tarvinnut poimia lattialta.
Tapani Kurttila
lääkintävahtimestari-sairaankuljettaja Oulun sairaanhoito-oppilaitoksesta 1976, Lapua