Kehittyneiden maiden väestön keski-ikä nousee. Kehitys on monin tavoin positiivinen, mutta sisältää myös haasteita. Vuonna 1980 yli 65-vuotiaita oli 12 prosenttia väestöstä - vuonna 2030 tämän ikäryhmän odotetaan olevan yli neljänneksen koko väestöstämme. Kuntien menoista noin kaksi kolmasosaa koostuu sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista.
Silmiinpistävä muutos järjestelmässämme on byrokratian kasvaminen.
Kysyin eräältä teho-osaston sairaanhoitajalta, mikä työssäsi on eniten muuttunut vuosien aikana? Hän vastasi: "Kaikkein surullisinta on se, että nykyisin jää paljon vähemmän aikaa potilaiden hoitamiseen kuin ennen."
Työpäivän täyttävät monenlaiset raportit, laatujärjestelmien kehittäminen sekä esimerkiksi kilpailulainsäädännön vaatima laitteiden testaaminen. Hoitohenkilökunta on kaikkein tiukimmilla ja heistä yleensä myös säästetään.
Olisiko nyt aika miettiä ilman suuria tunteita, puhtaalta pöydältä, miten terveydenhuoltomme pitkällä tähtäimellä järjestetään? Miten vapautamme osaavan hoitohenkilöstömme tekemään hoitotyötä, kannattaisiko kilpailutukseen liittyvät testaukset tehdä keskitetysti koko Suomen tasolla ja mikä on terveydenhuoltoon sopiva johtamisjärjestelmä?
Mielestäni myös alan järjestelmien ja ohjelmistojen kirjoon tulisi saada joku tolkku. Tässäkin vaaditaan sosiaali- ja terveysministeriön määrätietoista ohjausta.
Edelleen voimme kysyä, mikä on oma vastuumme terveydestämme ja mikä yhteiskunnan tehtävä? Tämä haaste ei ratkea keskustelemalla pelkästään leikkauksista tai siitä, mitä ulkoistetaan yksityisille yrityksille ja mitä ei.
Tätä mietitään muuallakin. Me suomalaiset olemme tunnettuja kyvystämme ratkoa visaisia ongelmia. Tässä on meille yksi sellainen. Kun saamme haasteen ratkaistua Suomessa, siitä syntyy myös vientituote maailmalle. Se tuo työtä koulutukseen, ohjelmistoyrityksille, konsultointiyrityksille ja ennen kaikkea hoidon taso voisi kohentua turhan työn karsimisella ja resurssien kohdistamisella olennaiseen.
kansanedustajaehdokas (kesk.) Kempele