Kalevassa julkaistiin 4.10. mielipidekirjoitus, jossa järkyttynyt perhe kertoi opiskelijapojan päätyneen itsemurhaan. Asiaa käsiteltiin myös 8.10. julkaistussa artikkelissa, jossa menehtyneen pojan isä kehotti nuoria hakemaan apua – yksin ei pidä jäädä.
Nuori aikuinen lapsemme päätyi samaan musertavaan ratkaisuun. Hänen kuolemansa oli järkytys, josta me vanhemmat, sisarukset, sukulaiset ja ystävät emme toivu koskaan.
Hänen tapauksessaan erityisen pahalta tuntuu se, että hän nimenomaan haki apua ja niin sanotusti sitä saikin. Ongelmana oli vain se, että useamman vuoden yhteiskunnan varoilla tuettu kallis psykoterapia tuntui vain pahentavan tilannetta. Me läheiset seurasimme avuttomina, miten hän sulkeutui ja eristäytyi.
Vasta hänen kuolemansa jälkeen saimme selville, että hän oli toistuvasti kertonut terapeutilleen itsetuhoisista ajatuksistaan, jotka pahenivat koko ajan.
Hieman ennen kuolemaansa hän lähetti terapeutilleen viestin, jossa pyysi apua ja kertoi haluavansa kuolla. Terapeutti vastasi, että jutellaan asiasta seuraavalla tapaamiskerralla. Sitä ei koskaan tullut. Lapsemme oli silloin jo kuollut.
Näin jälkikäteen tuntuu, että niin sanottu ammattiapu vain pahensi tilannetta. Hieman ennen lapsemme kuolemaa hänelle määrättiin masennuslääkkeitä. Itsemurhariskiä tunnetusti lisäävien masennuslääkkeiden määrääminen toistuvasti itsemurhapeloistaan kertoneelle ihmiselle ilman mitään seurantaa tuntuu täysin käsittämättömältä.
Lapsemme siis sinnitteli yksin terapeutin ohjeistettua häntä ”itsenäistymään” (mikä käytännössä eristi hänet läheisistä, jotka seurasivat tilannetta yhä huolestuneempina), söi muutaman viikon masennuslääkkeitä, ja päätyi riistämään oman henkensä.