Toissa viikolla käynnistettiin valtakunnallinen kampanja kiusaamisen vähentämiseksi. Tavoitteena on, että vuonna 2050 Suomessa ei olisi yhtään syrjäytynyttä nuorta tai lasta.
Minä olen mukana. Olin koulukiusattu. Selvisin siitä. Kaikki eivät. Tänään olen aikuinen ja velvollisuuteni on puuttua kiusaamiseen, aivan kuten meidän kaikkien aikuisten.
Muutimme Kempeleestä Madekoskelle ja aloitin 5. luokan pienessä kyläkoulussa. Kiusaaminen alkoi heti. Luokan pojat ottivat nenästään kiinni ja painautuvat seinään, kun kävelin ohitse. Haisin kuulemma pahalle.
Mutta meillä oli tietokone. Viikonloppuna se haju unohtui, ja koulun jälkeen pelattiin tietokoneellani. Ne olivat ihan ystävällisiä, toisinaan. Toisinaan eivät. Joskus minua tultiin hakemaan ulos, ja kauempana odottikin isompi porukka. Minut lykättiin ojanpohjalle, vaatteita ja hiuksia revittiin, päälleni syljettiin. En koskaan kertonut kenellekään.
Kiusaaminen jatkui yläasteella. Koulupäivien jälkeen katsoin kauhuissani, keitä samaan bussiin on tulossa. Toivoin, että joku aikuinen lähtisi kävelemään samaan suuntaan, ja säästyisin kiusaamiselta. Joskus oli onnea, aina ei.
Jollain ihmeellä olen selviytynyt. Olen onnekas – moni kiusatuksi joutunut nuori kärsii vakavista jälkiseurauksista. Usein silti mietin, kuinka paljon tämä on muokannut sitä, millainen olen tänä päivänä. Uskon, että paljonkin.
Sain taannoin osallistua testiin, jossa sielunelämääni tutkittiin. Yksi asia nousi selkeästi esiin: puutun voimakkaasti epäoikeudenmukaisuuteen. Ehkä se on seurausta siitä, että viisi vuotta itse kamppailin epäoikeudenmukaisuutta vastaan, aina yksin. Haluan olla nyt aikuisena se joku, joka itseltäni puuttui aikoinaan. Minulla on nollatoleranssi. Menen aina väliin, kun näen kiusaamista. Meidän aikuisten tehtävä on osoittaa selvästi, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Ollaan kaikki mukana tässä, eikö?
Anneli Nieminen
kuntavaaliehdokas (kesk.)
Oulu