Oulun kaupunki: Oulu aikoo ko­rot­taa luot­ta­mus­toi­mis­ta mak­set­ta­via palk­kioi­ta rei­lus­ti

Autismi: Johanna Vuo­ri-Kar­via sai tietää vasta ne­li­kymp­pi­se­nä, miksi hän on eri­lai­nen

Parkkipaikat: Ko­ko­sim­me Oulun park­ki­hal­lit kar­tal­le ja sel­vi­tim­me, mitä pit­käai­kai­nen py­sä­köin­ti maksaa

Mainos: Tilaa tästä Kaleva Digi 13,90 €/kk

Tilaajille

Teat­te­riar­vio: Kuolema Ve­net­sias­sa tuottaa hurmion ja hai­keu­den – Carl Knifin teos on kuin pas­tel­li­vä­reil­lä piir­ret­ty soiva ku­va­kir­ja

Oi Venetsia, Iso A ja elämän rajallisuuden kauneus ja kauheus!

Lidon huoletonta rantaelämää Oulun teatterin pienellä näyttämöllä. Rantatuolilla istuvat Aschenbach (Pentti Korhonen, edessä) ja hänen klooninsa (Joose Mikkonen). Taustalla puolalaisperheen kotiopettaja (Tuula Väänänen) ja tyttäret (Merja Pietilä ja Anne Pajunen). Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastaa Karoliina Koiso-Kanttila.
Lidon huoletonta rantaelämää Oulun teatterin pienellä näyttämöllä. Rantatuolilla istuvat Aschenbach (Pentti Korhonen, edessä) ja hänen klooninsa (Joose Mikkonen). Taustalla puolalaisperheen kotiopettaja (Tuula Väänänen) ja tyttäret (Merja Pietilä ja Anne Pajunen). Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastaa Karoliina Koiso-Kanttila.
Kuva: Janne-Pekka Manninen/ Oulun teatteri

Kuolema Venetsiassa on päältä kaunis kuin pastelliväreillä piirretty kuvakirja, joka myös soi ja tanssii sivuja käännettäessä. Sisällä on kuitenkin intohimojen ja elämän rajallisuuden syvyyksiä, joita kuolevaisen on jopa vaikea suostua näkemään.

Yllättävää kyllä, Kuolema Venetsiassa on raikas ja kepeä, vaikka sitä nimensä ja teemojen puolesta voisi arvella raskaaksi ja tunkkaiseksi.

Omaa vanhenevaa ruumistaan vihaava ja työnsä jälkeen tyytymätön kirjailija antautuu kolerakuoleman omaksi yhden hymyn tähden.

Oulun teatterissa ensimmäistä kertaa vieraileva koreografi-ohjaaja Carl Knif löytää Thomas Mannin ikoniselle kertomukselle oman persoonallisen ilmeensä, joka syntyy lyhennetyn tekstin ja lattiasta ylös päin ponnistavan, kevennetyn liikkeen vuoropuhelusta.

Jos Mannin teksti vuodelta 1911 on kuin kovaa marmoria, johon Kansallisteatterin dramaturgi Michael Baran sekä Jukka Heinänen ja Carl Knif Oulun teatterissa nojaavat, sen päälle sovitettu liikeilmaisu ja tanssi lennättävät patiolle ilmavia pitsihelmoja, hengittävää pellavaa ja askelikkojen selkolauseita.

Jatka lukemista vain _eurolla_

Tutustu kuukauden ajan, voit peruuttaa milloin vain.