Kuolema Venetsiassa on päältä kaunis kuin pastelliväreillä piirretty kuvakirja, joka myös soi ja tanssii sivuja käännettäessä. Sisällä on kuitenkin intohimojen ja elämän rajallisuuden syvyyksiä, joita kuolevaisen on jopa vaikea suostua näkemään.
Yllättävää kyllä, Kuolema Venetsiassa on raikas ja kepeä, vaikka sitä nimensä ja teemojen puolesta voisi arvella raskaaksi ja tunkkaiseksi.
Oulun teatterissa ensimmäistä kertaa vieraileva koreografi-ohjaaja Carl Knif löytää Thomas Mannin ikoniselle kertomukselle oman persoonallisen ilmeensä, joka syntyy lyhennetyn tekstin ja lattiasta ylös päin ponnistavan, kevennetyn liikkeen vuoropuhelusta.
Jos Mannin teksti vuodelta 1911 on kuin kovaa marmoria, johon Kansallisteatterin dramaturgi Michael Baran sekä Jukka Heinänen ja Carl Knif Oulun teatterissa nojaavat, sen päälle sovitettu liikeilmaisu ja tanssi lennättävät patiolle ilmavia pitsihelmoja, hengittävää pellavaa ja askelikkojen selkolauseita.