Olen onnistunut vahingossa aina ympäröimään itseni ihmisillä, jotka menestyvät opinnoissaan erinomaisesti. Itse puolestani olen kuulunut heihin, jotka pärjäävät kohtuullisen hyvin, mutta joiden ponnistelut ja vaivannäkö ovat jääneet varjoon.
Koska ympärilläni oli ihmisiä, jotka menestyivät minua paremmin, kuvittelin, että myös minun kuuluisi suoriutua opiskelusta täydellisesti. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, ja ajoittain olen kokenut suurta huonommuuden tunnetta sen vuoksi. Tämä ilmiö on onnettoman yleinen opiskelijoiden keskuudessa.
Yleisesti ottaen suurin osa ihmisistä ei ole huippuyksilöitä, joiden ällärivit ja supernopeasti suoritetut korkeakoulututkinnot ylittävät uutiskynnyksen. Silti jostain syystä tavallisuudesta ja keskinkertaisen normaalisti menestymisestä on tullut tila, josta täytyy epätoivoisesti pyrkiä pois.
Väitän, että eri medioiden valinta kertoa vuodesta toiseen juuri näiden huippuyksilöiden tarinoita on yksi palapelin palanen, joka on mukana rakentamassa epärealistista kuvaa pitkälle päässeestä yli-ihmisestä, jokaisen unelmaminästä. Tällainen kuvasto antaa vaikutelman, että opintojen päämääränä on saavutusten jahtaaminen ja ennätysten rikkominen.
Näen ongelman myös siinä, millä kriteereillä työnteosta palkitaan. Omaan parhaaseen yltäminen tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Yksi yläkoululainen voi tietyn verran vaivaa nähtyään saada todistukseen korkeat arvosanat, toinen pääsee samalla työmäärällä juuri ja juuri siirtymään luokka-asteelta toiselle. Kuitenkin ainakin omana kouluaikanani stipendit jaettiin vain korkeimmat arvosanat saaneille oppilaille.
Omaan somekuplaani on viime vuosina onneksi ilmestynyt myös heitä, jotka aktiivisesti puhuvat lempeydestä ja armollisesta suhtautumisesta arjessa. Rationaalisesti ajatellen onkin helppo ymmärtää, että opiskelumenestys ja ihmisarvo eivät ole suoraan toisiinsa verrannollisia.
Kaikesta positiivisesta tunnepuheesta huolimatta koulutustasoa ja menestystä koskevat arvot ja asenteet ovat pinttyneet tiukasti kiinni yleiseen ilmapiiriin. Jostainhan sekin johtuu, että ylioppilaita on perinteisesti juhlittu paljon suurellisemmin kuin ammatillisesta oppilaitoksesta valmistuneita.
Tietysti arvostan suuresti heitä, jotka kykenevät suoriutumaan opinnoistaan huippuarvosanoin ja kritiikkini kohdistuu yhteiskunnalliseen narratiiviin menestyjäihmisistä. Joskus vain on niin, että epärealistisen korkeaa vaatimustasoa on parempi laskea, jotta voimavarat riittäisivät.
Luin joskus lauseen, jonka pääsisältö oli suurin piirtein se, että ihmisen tiedot ja kyvyt eivät tule valmiiksi opiskelujen aikana, eikä se edes ole tarkoituksenmukaista. Ajatus on suonut lohtua silloin, kun oma akateeminen vajavaisuuteni on ahdistanut. Tärkeintä on se, että tiedonhankintataitoja oppii niin, että asiantuntijuutta voi niiden avulla kehittää eteenpäin pitkin elämää.
Hilla Saarnio
Oulu