Menneellä viikolla heräsi yhteiskunnallinen keskustelu siitä, miksi eräs jääkiekkoilija ei pukenut päälleen pride-paitaa jääkiekko-ottelussa. Olen ollut TPS-kannattaja lapsuudestani saakka. Muistan vieläkin, miten aurinko meni pilveen Ari Vallinin tehdessä mestaruuden ratkaisseen maalin Kärpille. TPS:n kannattajana on päässyt tai joutunut kokemaan paljon kaikenlaista.
Yksi näistä erikoisuuksista on ollut jo viime vuosikymmenellä alkanut pride-teemailu Tepsin otteluissa. Ja kuten arvata saattaa, se on aiheuttanut jakoa kannattajienkin keskuudessa, ainakin tämän yhden teeman äärellä.
Muistan myös, miten TPS toimi sosiaalisessa mediassa jopa hieman ylimielisellä tavalla, jakamalla emojien muodossa punaisia ruusuja kommenttikentässä niille, jotka eivät kannattaneet pride-liikkeeseen mukaan lähtemistä. Tästä on jo vuosia aikaa ja tietenkin kommenttikenttiin kerääntyy aina myös luokattomia kommentteja, molempiin suuntiin.
Mutta kauas on tultu noista ajoista. Veli-Matti Savinaiselle ei annettu punaista ruusua käteen ajatuksella: "koitapas nyt olla". Savinainen sai yhteisön ja työnantajan tuen taakseen. Hän ei tahtonut vakaumuksellisesta syystä pukea päälleen pride-paitaa. TPS antoi siihen mahdollisuuden ja jälkeenpäin puolusti Savinaista. Ja tämä oli erittäin tervetullutta ja raikasta toimintaa. Tepsin pelejä seuranneena olen nämä monet vuodet ihmetellyt, että miten kukaan pelaaja ei vielä tähän mennessä ole kieltäytynyt paidan pitämisestä Savinaisen tavoin?
Ehkä vastaus kysymykseen tulee siinä, miten Savinaista sitten mediassa käsiteltiin menneellä viikolla. Tiivistettynä hänestä tahdottiin luoda kuvaa yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon vastustajana, vaikka omassa julkaisussaan hän nimenomaan puhui toista. Kuka haluaa tällaisen taakan kannettavakseen, varsinkin koko yhteiskunnan tasolla? Savinainen tämän osan nyt sai ja oikeastaan häntä tulisi kiittää tästä avauksesta.
Miksi hänen toimintansa oli merkittävää? Se muistutti, että tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta voi edistää ja toteuttaa ilman pride-liikettä, Setaa, sateenkaariyhteisöä tai muuta vastaavaa. Ehkä alamme päästä vihdoinkin eroon siitä ummehtuneesta ajattelusta, jossa sateenkaarisymbolilla on voinut sertifioida itsensä hyveelliseksi rakkaudenrakentajaksi.
Näillä yhteisöillä ja yhdistyksillä on Suomessa oikeus toimia ja tuoda mielipiteensä esille. Niin kuuluukin olla. Mutta muiden pakottamista tähän mielipiteeseen ei saa tapahtua, vaikka mediassa sitä taas toki yritettiin. Lähimmäisenrakkauden periaatteita ei voi omia itselleen.
Ja se lähimmäisenrakkaus onkin vaikea laji. Siinä kun ei auta syytellä muita, vaan muutos täytyy tapahtua itsessä. Tulisi rakastaa jokaista ihmistä tavalla, jossa ei edes yritä löytää rakastamisen kohteestaan mitään rakastamisen arvoisia ominaisuuksia. Puhdasta rakkautta. Siinä on tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Ja siinä on meille kaikille sopivasti haastetta. Iso apu on, jos saa itse elää armosta.
Mika Tervakangas
Timoteuksen luterilaisen seurakunnan pastori, Oulu