Törmään päivittäin töistä lähdettyäni turkooseja isoja laukkuja kuljettaviin pyöräilijöihin. Usein heitä myös seisoskelee Rotuaarilla.
Nämä Woltin ruokalähetit vievät ajatukseni Intiaan ja vuoteen 2008. Vietimme puolisoni kanssa silloin viikon miljoonakaupunki Mumbaissa.
Yksi lukuisista mieleen jääneistä Intian ihmeistä oli dabba walla -järjestelmä. Valkoisiin pukeutuneet miehet kuljettivat metallisia ruoka-astioita ympäri kaupunkia.
Kyseessä oli nerokas ja sveitsiläisen kellon tarkkuudella toiminut kuljetusketju, jolla kotona keitetty lounasruoka kuljetettiin toimistotyöläisille.
Järjestelmän loivat britit jo 140 vuotta sitten. Se on maailman vanhin manuaalinen kuljetusjärjestelmä.
Homma toimi silloin ja ilmeisesti edelleen näin. Vaimot, äidit tai isoäidit kokkaavat aamupäivällä lounasta toimistossa työtä tekeville miehille, lapsille tai lapsenlapsille. Valkopukuiset ruokalähetit - wallat - hakevat astioihin pakatut ruoat kotoa.
He toimittavat ne polkupyörällä eteenpäin usein lähiöiden rautatieasemalla oleviin järjestelypisteisiin. Siellä ruokalähetykset järjestetään uudestaan ja lähetetään eteenpäin.
Ruoka saattaa kulkea kuuden eri järjestelypisteen kautta ennen kuin se toimitetaan oikeaan osoitteeseen, joka on yleensä keskustassa sijaitseva toimisto.
Miten astiat löytävät perille, kun monet kuljettajat ovat lukutaidottomia ja uutta teknologiaa ei ainakaan vuonna 2008 ollut käytössä?
Ruoka-astioissa käytetään nerokasta koodijärjestelmää, joka perustuu väreihin, symboleihin, kirjaimiin ja numeroihin. Niiden perusteella astiat, joita kutsutaan tiffiniksi tai dabbaksi, löytävät tiensä eteenpäin kohti lopullista kohdetta.
Yksi lähetti saattaa toimittaa noin 25 ruoka-annosta päivässä. Yhteensä tuhannet lähetit kuljettavat päivittäin satoja tuhansia annoksia.
Kuljetuspalveluun kuuluu myös käytettyjen astioiden palautus.
Käyttäjälle järjestelmä on edullinen. Se maksaa alle kymmenen euroa kuukaudessa.
Tiettävästi dabba walla -kuljetusjärjestelmä on edelleen voimissaan Mumbaissa, vaikka applikaatiopohjaiset uudet Woltin kaltaiset palvelut haastavat tätä perinteistä kuljetusmuotoa.
Mumbain perinteiset ruokalähetit eivät varmasti ole kaupungin palkka-aatelia. Jutellessamme he kertoivat silti elättävänsä työllä perheensä.
Heistä välittyi myös ammattiylpeyttä, jota haluttiin korostaa muun muassa valkoisella asulla, johon kuuluu myös päähine.
Mumbailaiset arvostavat ruokalähettejään. Se on osa paikallista kulttuuria.
Monet toimistotyöläiset haluavat syödä wallojen kuljettamaa kotiruokaa, vaikka heillä olisi varaa ruokailla kaupungin lukuisissa lounasravintoloissa.
Woltin lähetit Oulussa ovat pääosin ulkomaalaistaustaisia. Suomalaisia ammatti ei vaikuta kiinnostavan, vaikka palvelun pyörittäjät vakuuttavat, että ruokalähettinä pääsee hyville ansioille.
Mietin usein, kokevatko Woltin lähetit samanlaista ylpeyttä työstään kuin mumbailaiset esikuvansa. Mitä he ajattelevat, kun puskevat räntäsateessa ruokaa suomalaisille asiakkaille muutaman euron palkkiota vastaan?
Mitä ajattelevat Woltin perustajat, jotka ovat tehneet jo miljoonaomaisuuden myymällä palvelun amerikkalaiselle Door dash -nimiselle yhtiölle?
Onko tulonjako heistä reilu?
Lähetit ovat yrittäjän asemassa, joten heillä ei ole työntekijöille kuuluvia etuja eikä työsuhdeturvaa.
Kuuluuko se suomalaiseen yhteiskuntaan? Onko se reilua?
Woltilla rikastuneet tekevät laillista bisnestä, joka tuo heille vaurautta. Ehkä he eivät siksi vaivaudu miettimään reiluutta.
Me Woltin asiakkaat voisimme sitä miettiä, mutta ilo kotiin toimitetun ruuan helppoudesta ja edullisuudesta jättää pohdinnat alleen.
Intian dabba walla -järjestelmässä on jotain sellaista arvokkuutta, jota täällä Wolt-maailmassa jää kaipaamaan.