Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto turvasi Suomen vastaisen luoteisrajansa yya-sopimuksen avulla. Sopimuksen ydin oli sinä, että se täysin selvästi määräsi Suomen oikeudet ja velvollisuudet tilanteessa, jossa Saksa hyökkäsi Suomen kautta Neuvostoliittoon. Tässä tilanteessa Suomen oli kaikin voimin puolustauduttava maalla, merellä ja ilmassa.
Tähän Neuvostoliitto tyytyi. Kuitenkin se tarkasti seurasi Suomen ulkopoliittisia päätöksiä ja tarpeen tullen huomautuksia tuli. Niinpä suomalaiset oppivat jo etukäteen huomioimaan NL:n edut ulkopoliittisia ratkaisuja tehdessään. Suomettuminen oli tosiasia, sanoipa Kekkonen mitä tahansa.
Suomalaiset harrastivat tällaista osa-aikaista polvillaan oloa NL:n edessä, mutta paljon parempi asiaintila se kuitenkin oli verrattuna Neuvostoliiton aseelliseen hyökkäykseen. Tietysti tällainen tilanne söi niiden itsetuntoa, jotka asian ymmärsivät.
Suomi on nyt Naton jäsen. Yya-sopimuksen antaman jonkinlaisen turvan on nyt korvannut Naton 5. artikla ja Yhdysvaltojen ydinohjukset. Vai ovatko?
Ukrainan "rauhanneuvottelut" ovat hämmästyttäneet ja tyrmistyttäneet ukrainalaisia ja koko Eurooppaa. Miksi? Siksi, että heidät on nöyryytetty sivustakatsojiksi neuvotteluista, jotka koskettavat nimen omaan Ukrainan ja koko Euroopan turvallisuutta.
Trumpin kiinnostuksen kohteet "rauhanneuvotteluissa" ovat tulleet selväksi: ne ovat veli Vladimirin kanssa tehdyt diilit. Kaverukset jakavat keskenään Ukrainan ja arktisen alueen luonnonrikkauksia. Ei tähän muita tarvita. Häirikköjä ei kaivata.
Missä on nyt Suomen turva? Päinvastoin kuin muut Euroopan johtajat, Suomen poliittinen johto ei laiminlyönyt puolustusvoimia. Niinpä heidän ansiostaan se on nyt omissa puolustusvoimissa ja vahvassa reservissä sekä kahdenkeskisissä turvatakuissa joidenkin Nato-maiden kanssa.
Pitkän päälle tämä ei kuitenkaan riitä. Riittävän turvan Venäjää vastaan takaisi ainoastaan tilanne, jossa Ranskan lisäksi myös Iso-Britannialla ja Saksalla, miksei myös Ruotsilla, olisi ydinase. Näin hulluksi maailma on mennyt.
Historialla on tapana toistaa itseään. Aikoinaan myös Hitler ja Stalin jakoivat Euroopan keskenään (Molotov–Ribbentrop-sopimus). Nyt puuhastelevat samanhenkisissä tunnelmissa Trump ja Putin. Sauve qui peut! Ei kai sentään. Ainakaan vielä. Eikä koskaan.
Pentti Autere
rehtori, eläkkeellä, Oulu