Marraskuussa 1724 oululaisia koetelleen tapauksen kirjasi kirkonkirjoihin sen aikainen kirkkoherra ja rovasti Zacharias Lithovius. Hän päiväsi kirjoituksensa 30. tammikuuta 1725. Suomenkielisen käännöksen siitä julkaisi Oulun Wiikko-Sanomia noin sata vuotta myöhemmin:
Sitten kuin Jumala wuonna 1724 oli pitkällisillä sateilla rangaisnut koko Suomen maata, mutta erinomattain Pohjan maata, ja wesi marraskuun alusa oli jäätynyt, sekä joen suusa kosken alla, että meresäs salpausi joen suu 18:tena ja seuraawina päivinä nimitetysä kuusa ylöllisen hyhmän kautta niin, että myös koko koski 22:na päivänä käwi jäähän. Seuraawina päiwinä nousi wesi niin korkialle, että se 25:tenä eli Catharinan päivänä, haki tiensä kosken niskasta poikki peltoin kaupunkiin, ja sitten kaupungin läpi ojaan. Koko Linnan kartano makasi weden alla, ja sillä seisowat kruunun puodit laattiaan saakka. Kolmannen osan kaupungin asujamista täyty ottaa pakonsa Kajaanin tullin puoleen, mutta erinomattain niitten, jotka asuwat Hahtiperäsä ja joitten asunnot olivat itäpohjaseen eli luoteeseen päin kirkosta. Kaheksan jywäaittaa Plaatan Saarella hävitettiin niin perijuurin, ettei tietty mihinkä ne lienevät tulleet. Kaikki ranta puodit tulivat myös niin turmelluksi että wahinko arwataan muutamaan tuhatta Riksiin. Kaupungin etelä puolen asukkaat eivät taitaneet muutamaan päivään tulla kirkkoon, sillä wesi ojasa oli nyt nosnut niin korkialle, että se käwi sisälle Pappilan etelä portista. Wiimmen, 26:na päiwänä myös samasa kuusa, murti se ittensä läpi pohjas puolella kaupunkia Toppilan salmen kautta, ja on wesi sitä tietä, wasten entistä juoksuansa, koko talven mereen langennut.
Käännöksestä käy ilmi, että runsaat sateet olivat koetelleet Pohjanmaata ja poikkeuksellisen pakkasen myötä Oulujoki oli jäätynyt pohjiaan myöten. Kaupunki joutui vedenpaisumuksen valtaan lukuun ottamatta sen itäisiä osia. Tulvavesi vahingoitti Linnansaaressa ollutta Oulun linnaa, asuinrakennuksia sekä Plaatansaaren ja Hahtiperän rantamien vilja- ja suola-aittoja. Noin viikon kuluttua tulvavedet purkautuivat mereen paikasta, missä nyt on Toppilansalmi.
Rovasti Lithoviuksen aikalainen, Johannes Snellmann on myös kertonut vuonna 1737 tulvasta ja satamasta väitöskirjassaan De Urbe Uloa. Hän mainitsee, kuinka kosken puolella ollut kaupunginosa peittyi jäälohkareisiin, kun joen suuaukko oli tukkeutunut. Tällöin joen vedet ottivat toisen suunnan ja virtasivat ns. Toppilansalmen puroon, joka sijaitsi neljäsosapeninkulman päässä kaupungista. Raju vedentulo laajensi puroa niin, että sen kapeikoissa, joissa aiemmin pieni ruuhi tai vene tuskin pystyi kulkemaan, oli nyt kuuden sylen syvyinen väylä.
Suojaisa satama
Oulun vanha satama, joka sijaitsi Hahtiperässä, Pokkitörmän ja Linnansaaren tuntumassa, oli kaupungin perustamisen aikoihin ollut riittävä, mutta madaltunut uhkaavasti jo 1700-luvun alussa. Isojen laivojen oli täytynyt jäädä redille, ja laivoissa oli pitänyt olla myös vahvat ankkurit, jotka eivät nekään aina riittäneet. Niinpä monet laivat olivat haaksirikkoutuneet myrskyissä porvareiden silmien edessä.
Tulvan seurauksena syntyneestä salmesta Oulu sai suojaisan sataman, joka otettiin käyttöön heti 1720-luvulla. Ongelmia aiheutui aluksi satama-alueen rantojen omistuksesta. Ne ratkesivat, kun Oulun kauppiaat saivat Toppilan tilan hallintaansa ja Oulun kaupunki isossajaossa ranta-alueita.
Merenkulku lisääntyi tapulioikeuksien saannin jälkeen, mutta kasvoi huomattaviin mittoihin vasta 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Laivanrakennuksesta tuli 1700-luvun lopulla merkittävä elinkeino ja Oulun suurin teollisuudenala. Vuosina 1782-83 oli ainakin 30 suurta oululaisten varustamaa laivaa valtamerillä.
Tervakaupan keskus
Terva oli voin ja lohen ohella Oulun pääasiallisin vientitavara. Tervahovi, jossa hankittu terva "räkättiin" eli mitattiin ja lajiteltiin sekä varastoitiin, päätettiin vuonna 1780 rakentaa Toppilansalmen pohjoisrannalle. Siellä oli myös kauppiaitten aittoja, kauppaseuran suolamakasiini, asuinrakennuksia ja laitureita nostovipuineen. Vastarannalla oli tullitupa ja aittoja sekä meren puolella ankkuripaikkoja.
Oulun merenkulku ja Toppilan satama kokivat huomattavan takaiskun Krimin sodan aikana, jolloin englantilaiset tuhosivat Oulua. Kesällä 1854 sotalaivat saapuivat Oulun redille. Aluksi englantilaiset uhkasivat polttaa koko kaupungin, mutta neuvottelujen jälkeen tyytyivät polttamaan kauppiaitten varastojen sekä Pikisaaren ja Varjakan varvien lisäksi Toppilan tervahovin, jossa oli noin 16 000 tynnyriä tervaa, satamarakenteet, varastot sekä kaikki satamassa olleet laivat.
Toppilan satama oli sodan jälkeen kaksi vuotta tyhjänä laivoista ja elinkeinoelämä pysähdyksissä. Rauhan tultua salmen rannat palstoitettiin ja tervahovi rakennettiin uudelleen entiselle paikalleen.
Oulu oli Arkangelin ohella maailman tervakaupan keskus. Parhaimpina vuosina Oulusta laivattiin 83 500 tynnyriä tervaa maailmalle. Myös laivanrakennus elpyi, ja Oululla oli 1860-luvun alussa Suomen suurin kauppalaivasto.
Toimintaa satamassa
Suurten purjelaivojen kulta-aika oli 1800-luvun jälkipuoliskolla. Salmen molemmille rannoille rakennettiin sekä varastoja että kauppiaitten huviloita. Pohjoisrannalla toimi olutpanimo, saha ja tervahovi sekä etelärannalla luotsitupa ja mutauslaitos.
Oulun Wiikko-Sanomia kuvasi satamaa kesällä 1859 seuraavasti:
Laivasto seisoo haminassa; uusia laivoja, lastiveneitä, huoneita j. m. s. rakennetaan ehtimiseen monella suunnalla. - Lautoja, plankkuja, halkoja, palkkeja, tervatynnyreitä j. m. s. liikutellaan salmen törmillä; makasiineja ja puotia täytetään ja tyhjennetään kaikenlaisella kalulla, joita lastiveneillä ja maan pinnassa hevosilla kuljetetaan edestakaisin.
Satamalla oli Oulun kaupalle keskeinen merkitys. Usein pidettiinkin haitallisena sitä, ettei satama ollut lähempänä kaupungin keskustaa. Vahinkona pidettiin myös sitä, ettei kaupunkia siirretty vuoden 1822 palon jälkeen Oulujoen pohjoispuolelle, sataman tuntumaan.
Höyrylaivojen yleistyessä Toppilan satamaan rakennettiin niille laituri. Toppilasta kulki säännöllinen rannikkolaivaliikenne sekä pohjoiseen että etelään, Tukholmaan ja Pietariin asti. Laiturin tuntumaan perusti kauppias Ferdinand Siemssen matkustajia varten ravintola Bellevuen eli tutummin Pellepyyn.
Rautatien rakentaminen kehitti satamaliikennettä, mutta vähensi laivojen henkilöliikennettä. Tervahovin toiminta loppui kesäkuussa 1901, jolloin se paloi yhdessä Toppilan sahan kanssa. Tervakauppa oli pienentynyt merkityksettömäksi, eikä uutta tervahovia enää rakennettu.
Sataman ruoppaaminen
Vaikka Toppilansalmi tarjosi erinomaisen paikan Oulun ulkosatamaa varten, sen käyttö edellytti toistuvia ruoppauksia. Krimin sodan jälkeen satamaa ruopattiin ja paalutettiin, kiviä poistettiin ja väyliä puhdistettiin. Myöhemmin mutaus tapahtui jään päältä ruoppaamalla. Tehtävästä vastasi mutauslaitos.
Sataman kunnossapitämiseksi tehtiin suurisuuntaisia suunnitelmia ja Ranskasta tilattiin vuonna 1887 Boulanger-niminen imuruoppaaja. Vaikka Boulanger olikin erinomainen ruopatessa pehmeitä pintakerroksia, ei se pystynyt nostamaan Oulujoen suiston kovaksi puristunutta hietapohjaa. Uusi mutauskone Sampo aloittikin ruoppaukset jo vuonna 1893.
Toppilansaareen, tulevan asuntomessualueen paikalle, rakennettiin mutauslaitoksen ruoppaajia varten telakat. Boulanger, joka oli toiveikkaana hankittu 200 000 markalla, osoittautui kelvottomaksi. Se myytiin 10 000 markalla vuonna 1905 romuraudaksi. Telakalla vuosikausia komeillut Boulanger lienee kuitenkin antanut koko mutauslaitoksen alueelle nimen Pulila, joka ranskankielistä nimeä paremmin sopi oululaisten suuhun.
Kansainvälinen paikka
Toppilan satamaan kohosivat Vaasan höyrymylly ja SOK:n mylly. Satamassa laivattiin puutavaraa ja selluloosaa. Siellä kävi sekä ulkomaalaisia rahtilaivoja että huvipursia. Toppila oli kansainvälinen paikka, jossa saattoi nähdä laivoja ja merenkulkijoita eri puolilta maailmaa. Sunnuntaikävelyt Toppilan satamaan olivatkin oululaisten vapaa-ajan huvi.
Toisen maailmansodan aikana Toppilasta tuli saksalaisten joukkojen huoltosatama. Alue aidattiin ja toiminta laajeni myös salmen eteläpuolelle. Saksalaisten toimesta salmen yli rakennettiin silta. Kraakkulaan nousi parakkeja, ja alue sai nimekseen Vaakunakylä ikkunaluukkuihin maalattujen vaakunoiden mukaan.
Sotien jälkeen laivojen koot kasvoivat ja satamatoiminnot vilkastuivat. Satama avattiin ympärivuotiseen käyttöön 1970-luvun alussa, jolloin kaupunki hankki oman vahvan jäänmurtajan, Tuuran. Noin kuuden metrin syvyinen Toppilansalmi oli kuitenkin riittämätön uusille aluksille. Satamatoiminnot siirtyivät Oulun muihin satamiin, ja Toppilansaari kaavoitettiin asuntoalueeksi.
Kirjoittaja on oululainen arkkitehti ja tutkija