Suomessa virisi keskustelu televisioviihteen sallituista sisällöistä Ylen julkaistessa Areenaan 1990-luvun klassikkosarjansa Kyllä isä osaa (1994–1995). Sarjasta kuitenkin poistettiin jakso ja syyksi tälle paljastui sen rasistinen sisältö. Päätöstä perusteltiin sillä, että kyseessä on erityisesti nuorten sarja, joka ei enää täytä Ylen arvojen mukaisia julkaisuvaatimuksia.
Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta herättää samalla yleisemmän kysymyksen siitä, miten vanhojen tai mennyttä aikaa kuvaavien teosten arkaluonteisiksi koettuihin sisältöihin pitäisi suhtautua.
Vaikka Suomessa on sytytty keskusteluun laajemmin vasta viime aikoina, kansainvälisesti ja etenkin Yhdysvalloissa aihetta on käsitelty – ja siitä on riidelty – jo pitkään. On esitetty, että rasismin näkeminen TV-ruudulta, tai nykyään ehkä enimmäkseen muilta laitteilta, normalisoi sitä. Näin varsinkin, jos sitä esitetään kritiikittömästi.
Käsikirjoittaja ja näyttelijä Tina Fey pyysi jo vuonna 2020 sarjansa 30 Rock tiettyjen jaksojen poistamista suoratoistopalveluista, koska koki niiden olevan liian loukkaavia valkoisten esiintyessä mustina (niin sanottu blackface).
Tämä siitäkin huolimatta, että vitseissä naurettiin nimenomaan hahmojen sopimattomalle käytökselle. Kyllä isä osaa -sarjassa tätä lieventävää asianhaaraa ei ole ja Ylen julkaisupäätökseen tämä varmasti vaikutti.
Kohdeyleisöllä ja rasistisen sisällön kontekstilla on merkitystä, koska esimerkiksi aikuisemmille suunnattu Sinuhe Egyptiläinen -kuunnelma löytyy kyllä Areenasta edelleen, vaikka siinä n-sanaa viljelläänkin.
Ongelmallisena pidettyä sisältöä on poistettu kovimmalla kädellä yksityisten suoratoistojättien palveluista, koska niillä on suurin taloudellinen kannustin kohujen välttämiseen. Mustasta huumoristaan tunnetuista Elämää Philadelphiasta, Tuho-osastosta, South Parkista ja muista klassikkokomedioista on vedetty jaksoja. Jopa klassikkoelokuva Tuulen viemääkin (1939) poistettiin HBO:n palvelusta rasistisena, mutta palautettiin kuitenkin valmistumisajankohtaa selittävien saatesanojen kera.
Vakavamielisiin draamasarjoihinkin on kajottu, viimeisin esimerkki on tältä kesältä. Netflix otti takaisin sarjakiertoonsa peräti 15 Emmy-palkintoa ja viisi Golden Globea voittaneen Mad Menin, jonka sisältöön ei aiemmin ollut nähty tarvetta puuttua. Nyt teoksesta kuitenkin puuttui yksi juonen kannalta olennainen jakso.
Matthew Weinerin luoma, alkujaan vuosina 2007–2015 esitetty ylistetty epookki sijoittuu 1960-luvulle. Mainostoimistomaailmaa kuvaava henkilödraama pystyy aiheensa kautta herkullisesti kuvaamaan aikakauden arvovallankumousta, jossa yhteiskunnan hiljaisia sääntöjä kirjoitettiin uusiksi.
Se kuvaa kaunistelematta myös amerikkalaisen yhteiskunnan avoimena rehottavaa rasismia, jolle valkoinen, lähinnä miehistä koostuva yläluokka oli tuskallisen sokea. Sarja onkin ajankuvauksessaan poikkeuksellisen tinkimätön. Näyttelijät jopa pukeutuivat alusvaatteita myöten aikakauden asusteisiin, eikä ruokapöydillä saanut olla edes aikaan kuulumattomia hedelmiä tai liian suuria leivoksia.
Poistetussa kolmannen kauden kolmannessa jaksossa on kohtaus, jossa John Slatteryn näyttelemä Roger Sterling laulaa häissään naama mustaksi maalattuna ”My Old Kentucky Homea”. Kohtauksen shokkivaikutus ei tietenkään ollut vahinko tai yllätys edes vuonna 2009 jolloin se tehtiin. Weiner kirjoitustiimeineen kävi siitä pitkän keskustelun. Kohtaus kuvattiin, koska sarjan luoja ”halusi näyttää mitä valkoiset ihmiset tekivät, kun he saivat olla keskenään.”
Vuosi oli 1963 ja mustaksi maalattuja kasvoja nähtiin poliisiparaateissakin vielä vuosien ajan tuon jälkeen. Sarjan tekijöiden mielestä oli tärkeää, että aikakauden ilmapiiri ei suodatu nykyarvojen läpi vaan esitetään realistisesti juuri niin hirveänä kuin se meille nyt näyttäytyy. Jo aiemmin Amazon Prime lisäsi jakson alkuun selitteen, jossa kerrottiin, että kohtaukseen on tarkoitus suhtautua kriittisesti.
Mitä pitäisi ajatella siitä, että Netflix päätyi poistamaan koko jakson uusintajulkaisustaan? Ratkaisu on varmasti tehty hyvistä tarkoitusperistä antirasistisen eetoksen kautta tai vain katsojien kriittisten reaktioiden pelossa.
Median täytyykin kantaa vastuuta välittämistään arvoista, mutta alkaako varovaisuus kääntyä jo itseään vastaan?
Paitsi että sarjan ensimmäistä kertaa katsova menettää useita tärkeitä juonenkäänteitä, hänelle 1960-luku näyttäytyy vähemmän rasistisena verrattuna todellisuuteen. Yrittäessään säästää katsojia voimakkailta tunteilta ja väärinymmärryksiltä Netflix tulee valkopesseeksi historiaa. Historiallisen kasvatuksen näkökulmasta kyseessä on valtava virhe. Miten voimme oppia menneistä ajoista mitään, jos kriittinenkin näkökulma rasismiin on yhtiöiden mielestä nykykatsojalle liikaa?
Janne Metsänheimo
lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori, filosofian maisteri (tieteiden ja aatteiden historia)