”Voisin seisoa keskellä katua ja ampua jonkun, enkä menettäisi yhtään ääntä”, uhosi Donald Trump ensimmäisen vaalikampanjansa aikana. Pääministerimme Sanna Marin alkaa näemmä lähestyä samaa tilannetta. Enkä nyt vertaa Marinin bilesekoilua kenenkään ampumiseen, vaan puhun siitä fanaattisesta kyseenalaistamattomuudesta, jota kummankin johtajan kannattajalaumat ovat osoittaneet.
Siitähän ei pääse mihinkään, että bilevideot ja niiden jälkipuinti todistivat Marinin harkintakyvyn ja kypsyyden puutteen sekä pääministeri-instituutiota rapauttavan käytöksen. Mutta somen marinistit väänsivät itsensä oudompiin asentoihin kuin taikurin ilmapallot puolustaessaan ja vähätellessään pääministerin monia epämiellyttäviä kysymyksiä herättävää örvellystä.
Kun minkään kyseenalaisen kiistäminen ei enää käynyt kysymykseen, mukaan otettiin sellaisia kummallisuuksia kuin ”Kekkonenkin oli kännissä”. Kyse on siis samasta porukasta, joka yleensä toitottaa, kuinka nykypäivänä ei enää tule sietää menneiden vuosikymmenten meininkiä.
Maan korkeimman päättäjän holtittomuuden lisäksi huolestuttavaa on tämä hänen kannatuksensa ”trumpilainen” ulottuvuus. Mediakritiikki on toki aina paikallaan, mutta hyvin nopeasti Hesarin Wille Rydman -uutisointia tuulettaneet tahot alkoivatkin pitää median kiusallisia kysymyksiä Marinille törkeinä, asiattomina ja ajojahtina. Fake news!
Kansanjohtajat ovat aina vedonneet ihmisten tunteisiin primitiivisellä tavalla, se vaikuttaa ihmisluontoon sisäänrakennetulta. Infantiili oman identiteetin sitominen poliitikkoon muistuttaa samaa palvontaa, jota vaikkapa filmi- ja poptähdet saavat osakseen.
Mutta toisin kuin viihdetaiteilijoiden tapauksessa, politiikassa idolisointi johtaa vaaralliseen kehitykseen, keinoja kaihtamattomaan oman puolen tukemiseen.