Nimimerkki Junkin kirjoitus 5.6. palliatiivisesta hoidosta herätti omat muistikuvat vastaavasta tilanteesta isäni kohdalla.
Iäkäs, monisairas mies vietiin ensiapuun sydänoireiden vuoksi. Tilanteen todettiin olevan vakava. Osastohoitoon siis, kolmen hengen huoneeseen, optimistisena toiveena päästä vielä kotiin. Koronatesti oli ollut puhdas poliklinikalle tullessa, mutta jossain matkan varrella oli tullut tartunta ja toivo hiipui. Huone laitettiin eristykseen.
Potilaan kunto heikkeni nopeasti ja samalla tulivat kivut. Ihmetystä herätti valitus hirveästä kuumuudesta, vaikka raajat olivat kylmät ja huone lämmin. Hoitaja ei keksinyt selitystä. Tajunta alkoi hämärtyä, vaimo muuttui tuntemattomaksi ja uni katkeili vähän väliä tuskaiseen vaatteiden repimiseen.
Saattohoitopäätöksestä kysyessä hoitaja vastasi, ettei noin hyväkuntoista potilasta panna saattohoitoon – menimme sanattomiksi ällistyksestä. Ongelma ratkaistiin haalarilla, kuten Junkin kertomuksessakin.
Mutta sitten kävi tuuri!
Satuimme paikalle samaan aikaan kuin lääkäri, joka oikeasti kuunteli meitä. Kerroimme potilaan kunnon heikenneen nopeasti ja että näimme lopun tulevan. Kysyimme kuumuuden tunteesta. Miettimättä hetkeäkään lääkäri tunnisti kipureaktioksi, kääntyi hoitajaan päin ja antoi ohjeet.
Kipupumppu heti, oma huone samalle päivää ja saattohoito. Kysyessäni mahdollisuudesta nukuttamiseen, vastaus oli, että ilman muuta voidaan rauhoittaa. Kaksi päivää tämän jälkeen isä kuoli rauhallisesti.
Mieleen jäi liuta kysymyksiä. Miksi hoitaja ei tiennyt kipuoireesta tai kysynyt lääkäriltä? Kuinka työkseen vakavasti sairaita ja kuolevia ihmisiä hoitava voi olla niin sokea potilaan tilalle? Mitä informaatiota välitetään tai jätetään välittämättä lääkärille, jos tarvitaan sattumalta paikalle osuva omainen saamaan aikaan oikeita toimia?
Olisiko isä joutunut kitumaan tuskissaan vielä kaksi viimeistä päiväänsä ilman onnekasta kohtaamistamme lääkärin kanssa? Kuinka moni joutuu kärsimään turhaan ja kuinka kauan?
Kyse ei ole yksittäisistä tapauksista, aiheesta puhuessani moni muu kertoo kokeneensa jotain vastaavaa. Saattohoidosta ja palliatiivisesta hoidosta puhutaan julkisuudessa kyllä, mutta onko kokemamme surkeus totuus käytännössä?
Onko puutteiden syy koulutuksessa vai hoitokäytännöissä? Perehdyttääkö hoitoyksikkö edessä oleviin haasteisiin, jos työntekijä ei ole erikoistunut loppuvaiheen hoitotyöhön?
Voisiko ongelman ratkaista työpaikan sisäisellä koulutuksella tai käytännönläheisesti huoneentaululla, jossa kerrotaan kipuoireet potilailla, jotka eivät kykene niistä kertomaan?
Kuolema on edessä ihan jokaisella, sen laadun ei pitäisi olla tuurista kiinni. Terveydenhuoltomme on monessa asiassa mahdottoman pätevä, voisiko niin olla tässäkin?
Ei päävoittoa
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.