Kaksi vuotta on kulunut, kun puolisoni vietiin osastolle palliatiiviseen hoitoon. Merkkasin talteen tapahtumia, joita nyt katselen. Haluan kertoa näkemäni ja omaisena kokemani edellä mainitusta hoidosta. Toiveena on, että jos tuon kohteeksi joudun, olisi tapoihin tullut muutos.
Hänet haettiin kotoa illalla, aamulla soitettiin ja ilmoitettiin huone, jossa palliatiivinen hoito alkaa.
Menin osastolle, potilas oli virkeä. Tiukka halaus, jota en arvannut viimeiseksi. Ruokahalua ei ollut, nukahteli, asettelin happiviiksiä kohdilleen. Heräsi tyytyväisenä, kun olin vartiossa.
Seuraavana päivänä hän kipristeli kivuissaan. Katsoin aikani ja menin kysymään henkilökunnalta eikö sairaalasta löydy apua. Omahoitaja tuli, nappasi ruiskeen käsivarteen, potilas nukahti.
Odotin, tiesin, että piikin teho kohta loppuu. Potilas heräsi. Hoitaja tuli, hän asetteli potilaan selkään pyöreät läpykät, joilla kipu hoidetaan. Hän lupasi pitää huolen jatkossakin kipulääkkeiden annosta.
Uusi päivä toi uuden hoitajan. Ensi sanoikseen hän kertoi, että monet potilaat nukutetaan odottamaan päivien loppua. Kuka niistä määrää, mistä menen anomaan potilaalleni samaa? Ei asiakas voi hoitoa anoa, minä menen. Hän meni, eikä koskaan tietojensa kanssa palannut.
Potilas kävi tunti tunnilta rauhattomammaksi. Paita ja vuodevaatteet joutuivat kovaan käsittelyyn. Ihmeen hyvin kestivät. Rynkytti hädissään sängynpäätyä. Hän oli lääkkeensä saanut, me terveinä sängynlaidalla katsoimme toisen kärsimystä.
Seuraavana päivänä potilas oli puettu kokohaalariin. Suuressa viisaudessaan hoitajat olivat sitoneet potilaan käsiin suuret toppakintaat, joilla ei voinut mitään repiä. Hän kiemurteli rauhattomana sängyn laidalta toiselle.
Minulle ei kerrottu, miksi puolisolleni ei annettu nukutusta viimeisiksi päivikseen. Puolisoni menetti vähitellen muistinsa, ei tuntenut, ei kuullut, silmät avoimet, ilmeettömät. Miksi silloinkaan ei annettu lääkettä lähtevän rauhoittamiseen?
Vasta seuraavana päivänä potilaan niskaan ilmaantui johto, joka meni kipupumppuun. Pienestä johdon läpykästä oli painettava ahdistuksen alkaessa. Arvelin, että laite vasta nyt vapautui edeltäjältä. Arvattavasti niitä suuressa sairaalassa ei ollut tarpeeksi monta.
Mieleeni kiusallisesti tulivat Oulun kaupunkipyöräjonot, jotka varattiin ihmisille leikkikaluiksi ja vääränlaisina hetken päästä vaihdettiin toisiin.
Meillä kaikilla on muistissa ja tiedossa, kuinka se ja se henkilö mäkeä laskiessaan menetti tajuntansa. Häntä pidettiin koomassa niin ja niin kauan, kunnes herätettiin. Tietämättömänä kyselen, eikö palliatiivinen hoito voisi olla samanlainen.
Junki
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.