Taide- ja kulttuurialoille on pesiytynyt uusi tapa ”palkata” luovan työn tekijöitä. ”Meillä on nyt budjetin kanssa hyvin tiukkaa, joten palkkaa emme voi maksaa, mutta saathan sinä tästä paljon hyvää näkyvyyttä.”
Palkatonta työtä ajetaan toki monille muillekin aloille palkattomien työkokeilujen, lainvastaisen kuntouttavan työtoiminnan ja uusien innovatiivisten keksintöjen, kuten työsuhteen koeajan muuttamisella palkattomaksi työnäytteeksi, avulla.
Taide- ja kulttuurialoilla palkattomuus on kuitenkin ollut pitkään arkea. Työ on muutenkin pirstaloitunut täysin, on melkoista haihattelua kuvitella löytävänsä täysipäiväinen ja vakituinen työpaikka luovilla aloilla. Se, että palkka on jossain maailmalla pieninä palasina, johtaa freelance-tyyppiseen pakkoyrittäjyyteen, joten hei-hei sosiaaliturvallekin, jos haluaa tehdä vähäisiä töitä jossain välissä.
Kuulen jo kuoron huutavan: ”Onko sitten pakko tehdä jotain sellaista, millä ei tule toimeen? Eivätkö taide- ja kulttuurialat voisi toimia markkinatalouden lainalaisuuksien mukaan, siis siten, että vain riittävän hyvin tuottavat kulttuurituotteet olisivat kannattavia tehdä?”
Ei homma vaikuta aivan tuolla tavoin toimivan. Jos taiteen tekijät toimisivat itsenäisesti ja tekisivät oman kysyntänsä, voisi tällaista ajatella. Nyt kuitenkin markkinat toimivat toisin: uusimpana esimerkkinä Suomi 100 -tapahtuman kulttuurigaala, johon houkutellaan artisteja mukaan pro bono -periaatteella, siis mukana olemisen riemusta, kulttuurin tukemisesta ja ilmaisesta näkyvyydestä vatsansa täyttäen.
Suomi 100 on varmasti tärkeä asia kansalliselle yhtenäiskulttuurille. Kuinka kauan suomalainen kulttuuri on voimissaan, jos työt tehdään talkooperiaatteella? Kenellä on varaa kouluttautua taide- ja kulttuurialoille, jos työstä ei enää saa palkkaa?
Mika Hekkanen
kuntavaaliehdokas (vas./sit.), Oulu