Tuleeko tekoälystä sille syötettyine runsaine tietoineen puolueeton kaikkien alojen päätöksentekijä, jota ihmisyksilö tai yhteisökään monenvärisine silmälaseineen ja rajoittuneine tietoineen, kokemuksineen ja käsityksineen ei tietenkään voi olla?
Kalevan 6.8. pääkirjoituksessa kerrotaan Pohteen aloittavan ”hyvien potilaspalautteiden rohkaisemana” entistä laajemman kokeilun, jossa tietokonesovellus kuuntelee potilaan ja lääkärin välistä keskustelua ja tekee sen pohjalta päätelmiä hoidosta.
Tekoäly hyödyntää myös aiempia hoitajien ja lääkäreiden raportteja potilaasta ja koostaa niiden perusteella jäsennellyn potilaskertomuksen. Kun raportin hoitosuosituksineen tekee siis tekoäly, hoitajien ja lääkäreiden päivittäistä työaikaa odotetaan säästyvän runsaasti. Mihin?
Täysin tekoälyn armoille potilasta ei ainakaan vielä jätetä, sillä pääkirjoituksen mukaan vastaanoton päätteeksi lääkäri tarkistaa tekoälyn tuottaman tekstin ja tekee siihen tarvittavat korjaukset ja täydennykset.
Kysymyksessä on siis kollegiaalinen toiminta, jossa ihminen että tekoäly ovat ilmeisesti paljonkin vuorovaikutuksessa keskenään.
Jatkuvan kiireen oloissa lääkäri ja hoitaja vain harvoin ehtivät tutustua kunnolla potilaansa hoitohistoriaan. Potilaan kanssa käyty keskustelu nykytilanteesta on tavallisesti oleellisinta tietoa. Usein potilasta pyydetään jopa kertomaan lääkelistansa – joko tavan vuoksi tai hänen muistinsa testaamiseksi.
Lääkäriaikaa varatessani kuulin, että minulla on jo kotvan ollut omalääkäri. Ehkä olen hänet joskus tavannutkin, hän vain ei ole omalääkäriksi esittäytynyt.
Toivottavasti omalääkärin nimeäminen, ns. jatkuvuusmalli, merkitsee asiakkaille todellista hyötyä eikä vain keinoa vahvistaa hänen turvallisuudentunnettaan.
Ehkä hoidontarpeen arviointi tekoälyn käytön ja omalääkärikäytännön ansiosta nopeutuu ja johtaa hoitojonojen lyhentymiseen.
Voisi myös odottaa, että palvelujen käyttäjä saisi tietää, millainen kompromissin tuloksena ihmisen ja tekoälyn päätökset ovat syntyneet.
Tekoälyn vimmaisessa käyttöönotossa saattaisi olla aikalisän ja vakavan opiskelun paikka. Tarpeesta ”säästää” arvokasta ihmisaikaa jalompiin tarkoituksiin maksetaan kova hinta, jos ihmisen ja tekoälyn kommunikointikyky päätöksiä tehtäessä ontuu.
Helpotusta työpaineisiinsa etsivien tulisi ymmärtää, että tekoälyllä ei ole mitään muuta ”älyä” kuin ihmisen sille eri kanavien kautta syöttämä tietotulva, josta se ratkaisujaan rakentaa.
Kun tekoälyn saama tieto hyvistä yrityksistä huolimatta on usein puutteellista ja monitulkintaista, miksi niiden pohjalta tehdyt päätökset olisivat laadukkaita. Ammattilaisetkin pitävät tekoälyä suurena ongelmana ja uhkana.
Sanavalmiit kansalaiset puhuivat takavuosina lääkäreistä leikkimielisesti ”arvuuttajina”. Toivokaamme, ettei päivä päivältä ihmisen kaltaisempana esiintyvää tekoälyä missään työyhteisössä pidetä tasaveroisena (tai ylivertaisena) kumppanina ja siten vain lisätä päteviltä vaikuttavien arvausten määrää.
Leo Härkönen
Oulunsalo