Yle-television alkuaikoina henkilökuntaan kuului työntekijä, jonka tehtäviin kuului vaalia televisiossa puhuvien ihmisten kielenkäyttöä. Se tarkoitti sitä, että esiintyjien piti puhua selvästi ääntäen, ei siis suun sisästä söpöttäen eikä liian sukkelasti, niin ettei kuulija ehtinyt seurata asiaa, ei myöskään lauseen loppuja nielaisten tai kiekaisten. Tuli käyttää hyvää suomen kieltä luontevasti.
Kun nyt kuuntelee televisiossa puhuvia ihmisiä, tulee ikävä tuttua ylivieskalaista Päivi Latvalaa, joka tuolloin oli yllä mainitussa tehtävässä. Se kuitenkin myöhemmin lopetettiin. Parhaillaan televisioalan työneuvotteluissa monen kohdalla työsuhde päättyy. Perustettakoon tilalle nyt ainakin yksi uusi tehtävä irtisanottujen palkoista säästyneillä rahoilla. Nyt, jos koskaan, tuollaista puhumisen korjaajaa tarvittaisiin.
Onko nykyisille televisioesiintyjille annettu liian vähän aikaa sanoa sanottavansa? Puhe voi tulla kuin pyssyn suusta, monotonisesti, teräksisellä äänellä kuten usein urheilutoimittajien esiintyessä tapahtuu. Vaikka olisi kuinka hyvä asiantuntija haastateltavana, ei siitä ole hyötyä kuulijalle, jos sanoma jää epäselväksi. Oppiarvokaan ei takaa, että puhuja osaa esittää asiansa selkeästi.
Yleensäkin olisi kiinnitettävä huomiota puhumiseen ja opetella keskustelutaitoa. Kouluissa on meneillään osittainen kännykästä vieroittaminen, ja tilalle pitäisi saada muuta. Olisiko yleinen monipuolisten kommunikaatiotaitojen opiskelu ja opettaminen yksi ratkaisu? Päiväkodeista lähtien tähän voitaisiin paneutua.
Maahamme muuttaa myös koko ajan enenevästi uusia asukkaita. Heidän kotouttamisensa vaatisi sitä, että suomalaiset osaavat yleisessä kommunikaatiossa esittää asiansa selvästi ja ymmärrettävästi. Keskustelutaitojen ja puhumisen opetteleminen vaatii kuitenkin ohjausta ja ohjaajaa.
Vanhan sanonnan mukaan puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Ihan sananmukaisesti tätä ei pidä ottaa, mutta keskustelun voisi aloittaa sen pohtimisella, mitä tämä sanonta oikein tarkoittaa.
Maire-Liisa Salmela
Ylivieska