2000-luvun alkuvuosina Venäjällä oltiin kipeästi tietoisia teollisen tuotannon ja vientikaupan yksipuolisuudesta, ja että vain läntisellä yhteistyöllä maan teollisuustuotanto saadaan monipuolistettua. Maata uhkasi jääminen ns. banaanivaltion tyyppiseksi raaka-ainetuottajaksi, jolla on maailmankauppaan tarjottavana vain öljyä, kaasua ja metalleja.

Oli hyviä aikomuksia, mutta paljon myös lyhytnäköistä ahneutta ja mukavuudenhaluista päättämättömyyttä. Kun energiavarat vaikuttivat ehtymättömiltä, kiusaus oli suuri – miksi vaivautua enempään, kun ruplien tasainen kilinä kirstuun hoituu vähemmälläkin.