Piippolan kuolleiden luettelo alkoi loppuvuonna 1894 sivu sivulta täyttyä maininnasta ”tulirokko”.
Vaikka 1870-luvulta alkaen tulirokon tappavuus oli yleismaailmallisesti lievenemässä, Piippolassa se ja ”kurkunkuristustauti” eli kurkkumätä surmasivat suuren määrän lapsia.
Elokuussa 1894 Kaiku kuvasi tautia: ”Tauti alkaa ensin rokolla, johon muutamien vuorokausien kuluttua yhdistyy kurkunkuristus, joka ajetuttaa leukapielet ja lopuksi useimpiin tulee pöhö yli ruumiin, ja lopuksi on ollut seurauksena useimmilla kuolema. Mainittu tauti on liikkunut siellä jo talvesta asti ja on siihen kuollut useita lapsia, yli 10 vuoden vanhojakin ja aikuisiakin on sairastanut samaa tautia ja heidänkin tilansa kuuluu aina olleen arveluttava.”
Tavalliset kansalaiset eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin sairauksien leviämisen estämiseksi: ”Kumma kyllä, ettei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin mainitun taudin ehkäisemiseksi, tauti saa vaan vapaasti liikkua talosta taloon ja kylästä kylään.”
Vielä elokuussa 1894 kurkkumätä oli tulirokkoa tappavampi. Kirkonkylästä oli 5.8.1894 mennessä kuollut tulirokkoon neljä lasta. Seuraavan kerran rokko tappoi 22.9. lapsen Ahokylässä ja 24.9. Lammilla.
Lokakuussa alkoi kasvu kuolleisuudessa, jolloin kolme kuoli: yksi Viitamäellä ja kaksi kirkonkylässä. Marraskuussa kuoli kahdeksan lasta samoilta alueilta. Joulukuussa kuolleisuus kasvoi 12 lapseen, rokon surmatessa kirkonkylän lisäksi muissa kylissä.
Kaiku kirjoitti lyhyesti Piippolan murheista 14.12.1894: ”Tulirokkoa Piippolasta. Tämän kuun alkupuoliskolla on Piippolassa 9 lasta sairastunut tulirokkoon ja niistä 2 jo kuollutkin.”
Huipennus epidemialle tuli tammikuussa 1895. Vuoden alussa kuoli 17 lasta, ja tauti tappoi nyt myös Tavastkengän kylässä. Helmikuussa kuoli tulirokkoon kahdeksan lasta ja maaliskuussa vielä viimeiset neljä. Maaliskuun puolivälin jälkeen epidemia päättyi.
Kaikkiaan tulirokkoepidemia surmasi vähintään 58 Piippolan lasta. Päälle voidaan vielä laskea ”kuristustauteihin” kuolleet. Yleensä tulirokko oli surmannut yhden tai kaksi lasta perheestä, mutta eräs perhe menetti peräti neljä lastaan epidemiassa.
Seuraava laajempi leviäminen Piippolassa todettiin vuonna 1908, jolloin tulirokko ja kurkkumätä surmasivat taas yhdessä suuren määrän lapsia. Joulukuussa 1907 ja tammikuussa 1908 tulirokko surmasi ainoastaan Viitamäen kylässä.
Kuolleisuus yksin ei kuitenkaan kerro kaikkea rokon levinneisyydestä, sillä tammikuussa 1908 Kansan Tahdon mukaan ”Tulirokko raivoaa Piippolassa. Suuri osa koululapsia on siihen sairastunut”.
Viitamäen jälkeen tauti tappoi Ahokylässä lapsen 22.1.1908. Kansakoulu oli suljettu 12.1. alkaen kuudeksi viikoksi yhden lapsen sairastuttua. Seuraavan Ahokylän lapsen tulirokko tappoi 8.3. ja kolmannen 3.4.
Haapajärven uusi piirilääkäri Johan Alfed Levonius (1865–1921) ryhtyi toimenpiteisiin, ja tammikuussa julistettiin haettavaksi sairaanhoitajattaren toimi Piippolassa. Levonius kävi Piippolassa helmikuun alussa antamassa taudin hoidosta neuvoja alueilla, joilla tulirokkoa esiintyi.
Kaiku kiitti tarmokkuutta: ”On ilahduttava asia, että herra tohtori näkyy tarmolla ryhtyneen piiristään huolta pitämään. Toivottavaahan olisi, että voisi hän edes muutamia kertoja vuodesta edeltäpäin ilmoitettuina aikoina paikkakunnalla käydä, sillä sairautta on sentään joka vuoden aika.”
Huhtikuun lopulla tulirokko pesiytyi Tavastkenkään, missä se aiheutti suurta tuhoa. Kuun lopulla kuoli kaksi kylän lasta, toukokuussa kolme, kesäkuussa neljä ja heinäkuussa kuusi lasta ja yksi aikuinen.
Kyläläiset epäilivät väitteitä tulirokon tarttuvuudesta herrojen salaliitoksi, ja Kaiku-lehti kirjoitti kylästä sanoin: ”Olisi syytä olla taudin suhteen hyvin varovainen, sillä on jo nähty, että se tarttuu, joten ei tätä enää voi todistettavilla syillä ’herrain juoniksi’ väittää, kun ei vaan tahdo torppia walkoseksi tehdä.”
Ainakin 15 lasta Tavastkengästä kuoli tautiin heinäkuun loppuun mennessä, kun muut kylät selvisivät vähemmällä.
Kansakoulujen sulkeminen määräajoiksi, sairaanhoitajattaren palkkaaminen sekä piirilääkärin työ selvästi pelastivat useita ihmishenkiä. Tulirokon tarttuvuuden pitäminen pelkkänä herrojen juonena sinetöi monen tavastkenkäläisen kohtalon.
Käsitys tulirokosta oli maanlaajuinen. Sanomalehdet moittivat ihmisiä siitä, että nämä kieltäytyivät uskomasta taudin tarttuvan.
Toisten taloissa kyläiltiin, vaikka useampi oli sairauden kourissa, ja viimeistään koko suvun kutsuminen hautajaisiin levitti taudin säästyneisiinkin.
Varsinaissuomalaiseen Uuteen Auraan kirjoittanut toimittaja kertoi maininneensa tulirokon tarttuvuudesta erään tautia sairastavan perheen isälle, jolloin tämä vastaukseksi arveli ”Jo nyt maailman loppu tulee, kun lukeneetkin miehet ovat noin taikauskoisia.”
Toisen mielestä taas paikkojen peseminen Lysolilla oli noituutta ja taudin tarttuminen maailmanlopun enne. Taianomaisen tarttumisen sijaan kansan mielestä sairastuminen oli yksinomaan Herran kädessä: ”Ei tauti tartu, eikä rutto rupee, jos ei Jumala salli”.