Porotalouden valtiotukien rinnastaminen vanhustenhoitoon (Kaleva 5.8. ja 16.8.) on väärään vastakkainasetteluun perustuva harhapäätelmä.
Kaikki on suhteellista. Montako hoitajaa palkattaisiinkaan sillä 210 miljoonalla eurolla, jotka valtio on ohjannut Viiankiaavan ja Soklin kaivoksille alueiden luontoarvoista ja olemassa olevista elinkeinoista piittaamatta?
Ensin oli poro, vasta sitten suo, kuokka ja Jussi. Pohjoisen Suomen luonnonvaroja hyödynnetään voimaperäisesti ja kiihtyvällä vauhdilla.
On rakennettu vesistöjä ja hakattu metsät. Sitten tuli vapaa-ajan asutus, turistikeskukset. Nyt muka-vihreän siirtymän nimissä on vireillä sata tuulivoimahanketta, kaivoshankkeita, pumppuvoimaa, aurinkovoimaa, datakeskuksia, rata- ja tielinjauksia erämaiden lävitse.
Metsänhakkuut jatkuvat, lisää, lisää pitää saada irti. Maasuurpetojen suojelu ja ilmastonmuutos lisäävät ahdinkoa. Väistämistila alkaa olla loppu, luontoäiti itkee.
On jotain perin epäreilua ja surullista siinä, miten poronhoitoalueelle mökkinsä rakentanut vaatii nyt poroa väistämään.
Porojen tarhausvaatimus ontuu pahemman kerran. Poro on puolikesy, enemmän villiin kallellaan oleva tuotantoeläin, ja poronhoito perustuu vuoden 1929 komiteamietinnön mukaan ylimuistoiseen maankäyttöoikeuteen koko poronhoitoalueella etelästä pohjoiseen.
Tällä käyttöoikeudella maahan on siis vuosisatoja vanha jatkumo kaikkialla.
Ympärivuotinen tarhaus ei tule kyseeseen poron hyvinvoinnin kannalta, ja peto tappaa tarhaan siinä missä luonnonlaitumillekin.
Vaatimukset poronhoitoalueen rajan siirtämisestä ja perinteisen elinkeinon tuhoamisesta vertautuvat Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloon ja reservaatteihin tunkemiseen, ja synnyttävät lähinnä myötähäpeää.
Poro kelpaa kyllä matkailun vetovoimatekijäksi ja yritysten markkinointiin, jopa teippauksiin lentoyhtiön koneisiin. Ja miksipä ei, onhan porolla poikkeuksellisen vahva ja positiivinen imago pohjoisen pärjäämiseen perustuvan elämäntavan symbolina.
Mitä tulee julkisten varojen käyttöön alkutuotannossa: meidän kaikkien tulee syödä, ja on yhteinen etu nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, että Suomi säilyy syrjäisiltä osiltaankin asuttuna, ja että naapurimaan rajan pinnassa liikkuu maaston jokaisen piirteen selkärangassaan ja sydämessään tuntevia poronhoitajia.
He tunnistavat jäljet, jokaisen muutoksen maisemassa, ja selviävät maastossa joka kelillä. Jos Itämeri menisi kiinni, kolmasosa Suomea, koko pohjoinen, ruokittaisiin porolla vielä nykytilanteessakin, jossa petovahinkojen määrä on hillittömässä kasvussa.
Huolto- ja puolustusvarmuus ei ole mitenkään vähäinen asia, vaikka nykyihminen on tottunutkin siihen, että ruokaa saa lähes 24/7 kaupasta.
Porotalouden tuet herättävät ilmeisimmin luuloon perustuvaa kateutta. Muutama vuosi sitten kävin verolaskurissa, joka kertoi, paljonko maksamistani veroista menee Oy Suomi Ab:ssa mihinkin kohteeseen.
Maataloustukiaisiin meni silloin lompakostani noin 500 euroa, porotaloudelle 30 senttiä vuodessa. 30 senttiä! Aika hurjaa.
Hanna Nurmi
toiminnanjohtaja, ELT, Paliskuntain yhdistys