Pelko ei saa estää kes­kus­te­lua it­se­mur­his­ta

Itsemurha on sana, jota on vaikea kirjoittaa. Mediassa olemme tottuneet olemaan käyttämättä sitä. Useimmiten jätämme uutisen kokonaan tekemättä, jos kyse on itsemurhasta. Tai jos uutisoimme, puhumme kiertoilmaisuin ja päättely jää lukijan vastuulle.

Itsemurha on äärimmäinen teko. Se pelottaa meitä kaikkia. Me toimittajat pelkäämme, että itsemurhista uutisointi lisää riskiä, että joku muu päätyy samaan ratkaisuun.

Pelko on aiheellinen, sillä laaja kansainvälinen tutkimusnäyttö osoittaa, että itsemurhasta uutisointi saattaa lisätä itsetuhoista käyttäytymistä. Näin on etenkin silloin, jos julkisuuden henkilön itsemurhasta kerrotaan sensaationhakuisesti ja yksityiskohtaisesti.

Asia ei ole näin yksinkertainen. Vastuullinen uutisointi voi toimia suojaavana tekijänä. Mediassa voidaan tuoda esiin tukipalveluita, avata keskustelua mielenterveydestä ja sen häiriöistä.

Julkisen sanan neuvosto (JSN) on luonut alalle suosituksen siitä, miten itsemurhista uutisoidaan. Suosituksen mukaan jokaista uutista on harkittava tarkoin.

Tekotavan ja -paikan mainitsemista on vältettävä, ellei sille ole erityistä perustetta. Tekoa ei pidä normalisoida eikä dramatisoida. Uutisen yhteydessä on aina hyvä kertoa tukipalveluista.

Näin me jo toimimme, mutta sen lisäksi vastuullisen median on lopetettava asian ympärillä kiertely ja kaartelu. Huhut nimittäin leviävät sosiaalisen median kautta kuin kulovalkea ilman minkäänlaista hienotunteisuutta ja harkintaa.

Meidän tehtävämme on antaa asiallista tietoa huhujen vastapainoksi ja toivoa, että yleisö hankkii tietonsa mieluummin vastuunsa tuntevasta mediasta kuin sensaatioilla pyörivistä somemyllyistä.

Itsemurha on ollut pitkään tabu, josta ei ole ollut sopivaa puhua. Hienotunteisuus on hyvä asia, mutta sen ei pidä palvella vaikenemisen kulttuuria. Siksi meidän täytyy lopettaa kiertoilmausten käyttö ja puhua ja uutisoida itsemurhista nykyistä suoremmin.

Suomessa tehdään joka vuosi 750 itsemurhaa. Jokainen niistä on liikaa.

Mieli ry:n mukaan eniten itsemurhia tehdään Pohjois-Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. Tekijänä on useimmin keski-ikäinen mies, mutta viime vuosina nuorten naisten itsemurhakuolleisuus on hieman noussut.

Jokainen itsetuhoinen kuolema on suuri tragedia. Käsitys siitä, että Suomessa tehdään yhä paljon itsemurhia, on silti väärä. Itsemurhien määrä on puolittunut 1990-luvulta lähtien. Se on hieno uutinen, jota kerrotaan mediassa aivan liian vähän.

Liian vähän puhutaan myös siitä, että itsemurha-ajatukset ovat luultua yleisempiä. Vuonna 2022 joka kymmenes aikuinen oli kokenut itsemurha-ajatuksia ja alle 50-vuotiaista jopa joka kahdeksas. Todellisuudessa luku on varmasti tuota isompi, sillä pelkkä itsemurhan ajatteleminen on edelleen tabu.

Ajatukset ovat vain ajatuksia, mielemme tuotteita. Niiden tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita muuta kuin että olemme riittävän rohkeita kohtaamaan ajatukset omassa ja toistemme mielissä.

Itsetuhoinen ajatus on herätyskello. Se kertoo, että jokin on pielessä. Tarvitsemme ehkä muutosta, lepoa tai kenties kaipaamme tukea ja apua.

Omia tai läheisen itsemurha-ajatuksia ei pidä kauhistella, paeta eikä vähätellä. Omistaja ajatuksista on hyvä puhua läheiselle tai terveydenhoidon ammattilaiselle.

Jos läheisen vointi herättää kysymyksen mahdollisesta itsetuhoisuuden vaarasta, on oltava rohkea ja kysyttävä, miten toinen voi ja miten voi auttaa. Itsetuhoisista ajatuksista voi myös kysyä suoraan. Kysymisen lisäksi on hyvä kertoa, että on toisesta huolissaan.

Tärkeintä on, että emme jätä itseämme emmekä toisiamme yksin.