Minna Akimo ja Matti Posio kirjoittavat (Kaleva 23.9.) Venäjällä tapahtuneista suomalaisten pappisvihkimyksistä. Jutusta saa helposti sellaisen käsityksen, että Inkerin kirkko on samoilla linjoilla sekä sotaa käyvän valtion että sen hyväksyvän ortodoksikirkon kanssa.
Samalla annetaan kuva nyt vihityistä suomalaisista ”hyödyllisinä idiootteina” ja heidän taustajärjestöistään mitään ymmärtämättöminä Venäjän valtion informaatiovaikuttamisen käsikassaroina.
Inkerin kirkolla on vuosisataiset suomalaiset juuret. Se on säilyttänyt hengellisen näkynsä niin Venäjän kuin Neuvostoliiton aikana, vaikka siitä maksettu hinta on ollut erittäin kova. Pitkät juuret ovat myös sillä yhteistyöllä, jota sekä Suomen evankelisluterilainen kirkko että monet sen piirissä toimivat järjestöt ovat tehneet Inkerin kirkon kanssa sen jälkeen, kun se nousi raunioistaan ja rajat avautuivat.
Sen valitettavan asian, että Venäjän valtion aloittama sota on vaikeuttanut huomattavasti yhteistyötä, ei saa antaa katkaista näitä hengellisiä yhteyksiä. Kristityt molemmin puolin rajaa surevat ja rukoilevat, että sota Ukrainassa voisi loppua. Samalla kun rukoilemme ukrainalaisten puolesta, tulisi meidän rukoilla myös niiden venäläisten puolesta, jotka tahtoisivat rauhaa ja joutuvat siitä kärsimään. Näitä lienevät monet Inkerin kirkon jäsenet.
Inkerin kirkossa lienee Putinilla omat lonkeronsa, niin kuin varmaan kaikissa maan hengellisissä yhteisöissä. Se ei silti saa johtaa siihen, että katkaisemme välimme kärsivään ja uhan alla elävään sisarkirkkoon. Meidän, jotka emme joudu elämään koko ajan tiukkenevaa venäläistä arkea, on helppo sanella täältä, miten suurella äänellä Inkerin kirkon ja kristittyjen tulisi siellä tehdä linjaansa selväksi. Me emme joudu maksamaan seurauksista.
Arkkipiispa Luoma toteaa jutussa, että tehdyt pappisvihkimykset voivat haitata Suomen evankelisluterilaisen kirkon toimintaa ja hajottaa sitä sisältäpäin. Ilmeisesti Luomalla on jo sopivia ”korjaavia” toimenpiteitä takataskussaan.
Valitettavasti emme tarvitse sen kummemmin näitä vihkimyksiä kuin Venäjää ja sen informaatiovaikuttajia repiäksemme oman kirkkomme hajalle. Nykyinen meno riittää oikein hyvin.
Kirkko potkii pois uskollisimpia kannattajiaan eikä kirkon johtokaan sitoudu yhdessä tehtyihin päätöksiin. Ponsi, joka hyväksyttiin naispappeuden avaamisen aikaan ja jonka oli tarkoitus turvata kirkossa tila myös virka-asiassa vanhalla kannalla oleville, on autuaasti unohdettu. Samaan aikaan kun apostolisen viran kannattajia vaaditaan kovaan ääneen noudattamaan kirkon yhteisiä päätöksiä, avataan tilaa nais- ja miesparien vihkimiselle vastoin kirkon virallista kantaa.
Kahdella hevosella on vain hankalaa ratsastaa yhtä aikaa. Kummoinen ennustajaeukko ei tarvitse olla, että voi povata tulossa olevan suuren repeämän.
Sirpa Laurila
Oulu